Viimeisin peliarvostelu

  • Castlevania muutti suuntaustaan muutama vuosi takaperin melko karkealla kädellä. Entisen Castlevania-nokkamiehen, Koji Igarashin, tutkimispainotteiset toimintapelit pitivät sarjan pystyssä läpi 2000-luvun alkupuoliskon, mutta sarjan menettäessä suosiotaan alkoivat uudet tuulet puhaltaa. Espanjalainen Mercury Steam brittipomo Dave Coxin johdolla sai vastuun uuden aikakauden Castlevaniasta, jolloin aiemmin japanilainen kuvaus vampyyrimaailmasta muuttui selvästi länsimaisempaan suuntaa, myös pelillisesti... (lue lisää)

Viimeisimmät kommentit

Viimeisin artikkeli

  • Espanjalainen MercurySteam onnistui siinä missä Konami aiemmin epäonnistui. Kolmen mukiinmenevän ja yhden keskinkertaisen 3D-Castlevanian jälkeen sarja on vihdoin saanut osan, jota voi liioittelematta kutsua arvostelumenestykseksi. Castlevania on palannut kehityksen kärkeen... (lue lisää)

Viimeisimmät päivitykset

TOP 5

  1. Dracula’s Curse (4.64)
  2. Super Castlevania IV (4.56)
  3. Aria of Sorrow (4.47)
  4. Symphony of the Night (4.45)
  5. Portrait of Ruin (4.44)

Hae sivuilta

  • Loading

20 Vanian vuotta

Moni varmasti tietää mistä on kyse, kun sana Castlevania mainitaan. Kyseessähän on pelisarja vuosien takaa joka yhä jatkaa eteenpäin lukuisten ongelmien ja vastoinkäymistenkin takaa. Nyt kun Castlevania on jälleen saanut tuulta siipiensä alle, on aika pysähtyä ja katsoa taaksepäin kaikkea sitä, mitä vuosien varrella on tullut läpikäytyä Belmontien ja Draculan sekä muiden vuosien varrella esiteltyjen hahmojen välisessä kamppailussa. Tekstissä esiintyy paljon nimiä, joita saattaa olla vaikea tunnistaa, jos ei tunne pelisarjaa lähemmin. Myös jotkut pelit ja pelikoneet ovat eri mantereilla eri nimillä, joten yleensä viittaan peleihin niiden eurooppalaisella nimellä.

Legendan synty

Kaikki sai alkunsa Japanissa vuonna 1986, kun peliyhtiö Konami sunnitteli uutta vetonaulaa. Konami ei ollut saanut tuohon mennessä aikaan vielä mitään liiemmin kiinnostavaa tai suosittua peliä, joten aika oli tullut muuttaa tuota piskuista epäkohtaa. Mitä Konamin pojat ajattelivat tehdessään uutta peliä? Itselläni ei ole aavistustakaan, mutta mitä siitä loppujen lopuksi tuli, on jäänyt historiaan.

Konami asetti toivonsa uuteen ideaan: Dracula pitää hallussaan keskiaikaista Eurooppaa ja yksi mies nimeltä Simon Belmont aikoo päättä kreivin päivät. Tästä ideasta syntyi loppujen lopuksi koko Castlevania-buumi ja samalla alkoi myös Konamin uusi mahtisarja, vaikkei yhtiö itse sitä vielä tiennytkään. Projekti sai nimekseen Vampire Killer ja se julkaistiin Konamin suosimalle japanilaiselle pelialustalle nimeltä MSX2.

Vampire KillerMSX2 oli ollut vielä jokin aika sitten Japanissa paljon pelattu kone, mutta vuosi sitten ilmestyneen NES-pelikonsolin ilmestyminen oli syrjäyttänyt pelitietokoneet lopullisesti ja niiden kulta-aika oli vääjäämättä loppumassa. Tästä on helppo päätellä, ettei Vampire Killeristä koskaan tullut suurta hittiä edes Japanissa. Toki Vampire Killer julkaistiin myös Japanin ulkopuolella, mutta Pohjois-Amerikkaan se ei ikinä saapunut. Etelä-Amerikassa puolestaan ja lisäksi joissakin Euroopan maissa peli julkaistiin ja rantautuipa se Suomeenkin. Kuitenkin NES oli tehnyt täälläkin jo debyyttinsä ja muutenkin MSX2 oli jäänyt Commodore 64:n jalkoihin. Eipä taannut tämäkään peli Konamille menestystä.

Kun katselee tänä päivänä Vampire Killeriä nykypelaajan silmin ja tutkii sen aikaista pelimaailmaa, on helppo tajuta muitakin syitä pelin menestymättömyyteen. Vampire Killer oli niin tutkintapainotteinen peli, etteivät amerikkalaiset olisi sitä liiemmin ymmärtäneet. Pelissä etsittiin avaimia – arkkuihin, joista saatiin erilaisia hyötyesineitä, ja oviin, joista pääsi seuraavalle alueelle. Tämäntyyliset pelit olivat omiaan Japanissa, mutta muualla haluttiin pinnallisempaa ja toiminnallisempaa peliä. On siis melkoisen selvää, ettei Vampire Killer olisi menestynyt, vaikka alusta olisikin ollut hieman tunnetumpi.

Vampire Killer tuli ja meni, mutta Konamilla oltiin kai melkoisen itsevarmoja kyseisen pelin juonesta. Yhtiö nimittäin päätti, että Vampire Killer saataisiin muidenkin pelaajien suosioon tekemällä siitä sellainen, että amerikkalaisetkin ymmärtäisivät sitä. Niinpä työt aloitettiin ja peliä muokattiin paljon toiminnallisemmaksi kuin mitä se tähän mennessä oli ollut. Kaikki avaimien etsinnät poistettiin kertaheitolla, tilalle tuotiin vihollisten murjomista ja rotkojen ynnä muiden ansojen väistelyä.

Vaikka peliä muutettiinkin länsimaiseen malliin sopivaksi, oli selvää, ettei MSX2:n pelaajakunta ollut tarpeeksi iso menestyspelille joten saadakseen pelilleen parempaa suosiota Konami solmi sopimuksen Nintendon kanssa ja projekti sai lisää tuulta siipiensä alle. Vielä vuoden 1986 puolella Konami julkaisi uuden Vampire Killerin japanilaiselle Famicom Disk Systemille. Tällä kertaa myös muistiin tallentaminen oli mahdollista diskettiformaatin ansiosta. Amerikassa tuota laitetta ei oltu julkaistu eikä koskaan julkaistukaan, joten peli käännettiin suoraan NES-pelikasetin muotoon vuonna 1987 ja tallennus jätettiin pois. Tämä kyseinen peli saavutti suursuosion niin Amerikassa kuin Euroopassakin, vaikka ilmestyikin siellä vasta vuoden 1988 puolella. Peli nimeltä Castlevania oli löytänyt tiensä pelaajien sydämiin.

CastlevaniaCastlevanian juoni oli täysin sama kuin Vampire Killerinkin: Simon Belmont lähtee tuhoamaan pahaa kreivi Draculaa tämän linnaan aseenaan vain mystinen ruoska, jonka hän oli saanut isältään. Myös kentät olivat hyvin samantapaisia kuin Vampire Killerissä, sillä samat teemat pyörivät niissä ja vielä täysin samassa järjestyksessä. Kuitenkin pelimekaniikka oli sen verran länsimaisempi, että se auttoi Castlevaniaa nousemaan suursuosikiksi.

Tänä päivänä on hivenen ristiriitaisia huhuja liikkeellä siitä, kumpi loppujen lopuksi julkaistiin ensiksi. Koji Igarashin antamassa haastattelussa herra mainitsi Vampire Killerin saaneen julkaisunsa ensiksi. Kuitenkin Konamin aikajanasivulla kerrotaan Castlevanian FDS-version ilmestyneen aiemmin. Tästä ei ole itsellänikään tämän varmempaa tietoa, mutta näin länsimaisen silmin, on Vampire Killer selvä lähtökohta pelisarjalle, koska se julkaistiin täällä ensinnä.

Suursensaatiota ei voinut odottaa mikään muu kuin jatko-osa ja sen Konami tekikin. Tällä kertaa kyseessä oli todellinen jatko-osa Castlevanialle eikä niinkään uusintaversio vanhasta pelistä kuten Castlevania oli ollut Vampire Killeristä. Uusi peli sai nimekseen Castlevania II: Simon’s Quest. Tapahtumat sijoittuvat ajallisesti 7 vuotta Castlevanian jälkeen. Simon sai kuulla Draculan kuolettavasta kirouksesta, jonka hän oli kuollessaan langettanut Simonin päälle. Ainoa keino parantua kirouksesta oli kerätä Draculan viisi Transylvaniaan piilotettua puuttuvaa osaa ja matkata takaisin Draculan tuhoutuneeseen linnaan polttamaan ne roviolla.

Omituisinta oli se, että Simon’s Questistä puuttui se, mikä oli tehnyt Castlevaniasta kuuluisan: suoraviivaisuus. Simon’s Quest otti askeleen takapakkia Vampire Killerin tapaiseen tutkimisseikkailuun. Koko Transylvania oli tutkittavissa ja ensimmäistä kertaa koko sarjassa pelissä liikuttiin myös linnan ulkopuolella ja annettiin vapaat kädet menopaikasta ja –suunnasta.

Simon’s Quest julkaistiin Japanissa vuonna 1987, Amerikassa 1988 ja Euroopassa vuonna 1990 ja sai hyvän vastaanoton jokaisella mantereella. Siltikin tutkimispainotteisuutensa takia Simon’s Quest ei päässyt lähellekään alkuperäisen Castlevanian tuottamaa menestystä.

Alamäkeä ja jättihitti

Niihin aikoihin eräs Tiger-niminen lelu/peliyhtiö julkaisi omia kannettavia taskupelejään. Tiger saikin Konamilta luvan tehdä kannettavia versioita Simon’s Questistä ja niitä tulikin kaksin kappalein. Ensin vuonna 1989 taskupeli ja 1990 rannekellopeli. Näillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä alkuperäisen pelin kanssa ja ovatkin tätä nykyä harvinaisia löytöjä.

hcas1Tunnetusti kolikkopelit olivat suosittuja 80-luvulla, eikä Konami voinut sellaistakaan väliin jättää. Haunted Castle oli taas kerran uusi versio Vampire Killeristä, joskaan tämä ei muistuttanut lainkaan sen juonta, vaan kehitti aivan toisenlaisen tarinan, jossa Dracula kaappaa alussa Simonin vaimon (Linda Erntwhistle, tunnettu myös nimellä Selena), jota Simon lähtee pelastamaan.

Pelimekaniikka oli myös täysin uudenlainen. Ruoskaa ei enää tehostettu ruoskasymboleilla, vaan jotkut viholliset jättivät kuollessaan uusia aseita Simonille. Ruoskan lisäksi oli mahdollista saada piikkinuija ja miekka. Lisäaseetkaan eivät olleet vanhoja tuttuja taskunaurista lukuun ottamatta.

Haunted Castle julkaistiin kolikkokoneille pelihalleihin Japanissa ja Amerikassa vuoden 1988 puolella, mutta Eurooppaan se ei rantautunut.

Konamin yhteistyö oli toiminut Nintendon kanssa hyvin, joten samaa linjaa päätettiin jatkaa. Nintendo julkaisi vuonna 1989 uuden konsolinsa Game Boyn, joka oli ja on vieläkin Game & Watchin manttelinperijä. Tietysti Konami oli ensimmäisten joukossa tekemässä pelejä tuolle uudelle kannettavalle koneelle ja siitä syntyi saman vuoden puolella Castlevania Adventure. Valitettavaa on, että tämä oli yksi Konamin ensimmäisistä GB projekteista eikä Konamilta löytynyt tarpeeksi taidokasta väkeä tekemään kyseistä peliä. Näin ollen Adventure myöhästyi aikataulussaan ja löysi tiensä kaupan hyllylle keskeneräisenä ja se valitettavasti näkyy pelissä melkoisen paljon.

Castlevaniassa oli päähenkilö aina hakannut vihollisia ruoskalla, mutta sen lisäksi valittavana on aina ollut joitakin lisäaseita joita käyttää apuna. Adventuressa ne olivat ajan puutteen (tai kapasiteetin puutteen) vuoksi jätetty pois ja ruoska oli ainoa tapa tuhota vihollisia. Muutenkin liikkuminen ei ollut enää niin sulavaa kuin NESillä. Adventure jäi pienoiseksi pettymykseksi.

Tarina oli juuri sitä samaa luokkaa kuin alun perin Vampire Killerissäkin. Dracula on herännyt henkiin ja sinun täytyy tuhota hänet. Sarjaan tuodaan tässä vaiheessa ensimmäistä kertaa uusi päähenkilö ja tällä kertaa pelattavan hahmon saappaisiin astuu Simonin esi-isä Christopher Belmont.

Castlevania Adventuren tuottama pettymys kummitteli Konamin taustalla ikään kuin jonkinlaisena mörkönä, joten asialle päätettiin tehdä jotakin. Konami palasi NESille, mutta harva osasi odottaa mitään näin ihmeellistä. Konami otti kaiken voitavansa irti NESistä ja loi sille uuden mestariteoksen nimeltä Castlevania III – Dracula’s Curse.

dc_kansiDracula’s Cursessa esiteltiin jälleen uusi sankari nimeltä Trevor Belmont, joka alun perin oli Simonin isoisä ja seikkaili 100 vuotta ennen Simonia. Nykyään, kun tuottaja Koji Igarashi on päässyt käsiksi Castlevana-sarjan juoneen, on tullut selväksi, että Dracula’s Curse tapahtuukin 200 vuotta ennen Castlevaniaa. Trevorin lisäksi pelistä löytyi myös kolme muuta pelattavaa henkilöä: merirosvo Grant DaNasty, vampyyrinmetsästäjä Sypha Belnades ja Draculan unohdettu poika Adrian Farenheights Tepes, joka käytti valenimeä Alucard. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin pelaajalle annettiin mahdollisuus vaihtaa pelattavaa hahmoa kesken seikkailun. Valitettavasti mukana sai pitää vain yhtä kaveria kerrallaan. Lisäksi molemmat jakoivat saman elinvoiman.

Melkeinpä käy sääliksi Dracula’s Cursea, varsinkin Eurooppalaisten kannalta. Peli toki saavutti suunnattoman suosion, mutta pelimaailma oli tässä vaiheessa jo saanut leikkikaverikseen Sega Mega Driven ja odotti jo kuumeisesti Nintendon uutta tehokonsolia: Super NESiä. Dracula’s Curse julkaistiin Amerikassa vuonna 1990, mutta tuntemattomasta syystä Euroopassa vasta 1992. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta voi vain arvailla, kuinka suuri pelin suosio olisikaan ollut, jos se olisi julkaistu aikaisemmin. Valitettavasti NESin kulta-aika oli jo vääjäämättä loppusuoralla ja uusi pelattavuuden aikakausi oli alkamassa.

Parannuksia

Kuten mainittua, oli SNES jo tuloillaan kun Dracula’s Curse julkaistiin. Moni pelivalmistaja alkoikin heti SNESin tultua tekemään sille uusia versioita vanhoista peleistään. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että pelivalmistajat saivat heittää uudistukset kerralla pois mielestään ja lykätä pelaajille uusia pelejä grafiikan ja pelattavuuden parannuksen kustannuksella. Tähän lankesi myös Konami ja ilmoitti hyvin pian SNESin julkaisun jälkeen työstävänsä uutta Castlevaniaa SNESille. Vuonna 1991 Castlevania-fanit saivat ihastella uutta ulkokuorta ja Simon Belmontin sulavaa liikehdintää pelissä Super Castlevania IV.

Nyt tullaankin siihen, mistä äsken oli kyse. Kuten moni muukin yhtiö, teki Konamikin saman tempun, eli ei kehittänyt uusia ideoita, vaan paransi vain grafiikkaa ja ohjattavuutta täysin uudelle tasolle. Älkää tehkö tästä minkäänlaisia vääriä päätöksiä; omasta mielestäni Super Castlevania IV on erittäin hieno peli, jota pelaa mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Tarkoitankin tässä että Dracula’s Cursessa nähdyt mahdollisuus vaihtaa pelattavaa henkilöä ja valita reittinsä vapaavalintaisesti olivat poissa. Pelattavana oli vain Simon Belmont ja kentät syötettiin eteen ennalta määrätyssä järjestyksessä. Tämä ei tietenkään pelin suosioon vaikuttanut, vaan se myi aivan niin kuin kunnon Castlevanian pitääkin: paljon.

Nähtävästi Konami päätti voittaa myös Game Boyn pelaajat puolelleen Dracula’s Cursen menestyksen jälkeen. Castlevania Adventure oli ollut täydellinen pettymys, joten asioita ei voitu jättää näinkään. Konami työsti samaan aikaan Super Castlevania IV:n kanssa uutta Castlevania-nimikettä Game Boylle. Peli julkaistiin maailmanlaajuisesti vuonna 1991 ja se sai nimekseen Castlevania II – Belmont’s Revenge.

ChristopherTarinallisesti Belmont’s Revenge on suoraa jatkoa Adventurelle. Peli ajoittuu kaksi vuotta Adventuren jälkeen ja Christopherin poika Soleiyu Belmontin on aika saada isältään mystinen ruoska. Luovutusta edeltävänä yönä Soleiyu kuitenkin katosi mystisesti ja aamulla Christopher sai kuulla tästä. Ihmetyksen seuraamana Christopher otti ruoskansa ja lähti etsimään kadonnutta poikaansa. Ensimmäistä kertaa Castlevanian historiassa pelaajan alkuperäinen tehtävä ei ole löytää ja tuhota Draculaa.

Konami oli onneksi ottanut opikseen vanhoista virheistään. Tällä kertaa mukaan tuli kaksi lisäasetta: pyhä vesi sekä bumerangi/risti, joka tosin Amerikkalaisessa julkaisussa oli vaihdettu kirveeseen. Miksi näin, sitä en tiedä. Muutenkin peli rullasi paremmin: salasana oli käytettävissä ja kentänkin sai alussa valita itse. Christopherin liikehdintäkin oli tällä kertaa paljon sulavampaa.

Eipä Belmont’s Revengestä mitään NES-hittien veroista bestselleriä tullut, mutta onnistuipahan Konami ainakin puhdistamaan nimensä Game Boy –pelaajien keskuudessa. Tästä tuli varmasti hyvä pohja tulevaisuuden jättihiteille, mutta niihin palaan myöhemmin.

Uudet tuulet

Vuosi 1992 oli Castlevanian suhteen välivuosi. Uusia Castlevanioita ei esitelty, koska Konamilla oli täysi työ saada Dracula’s Curse ja Super Castlevania IV Eurooppaan. Oli täysin normaalia odottaa, että hiljaiselon jälkeen tulee jotakin uutta ja niin kävi nytkin. Vuonna 1993 uudet tuulet puhalsivat Konamilla ja Nintendon pelikoneille ei tehty uusia Castlevanioita. Sen sijaan Japanilainen pelitietokone Sharp X68000 sai oman nimikkeensä: Akumajou Dracula. Peli ei saanut julkaisuaan muualla maailmassa, koska pelialusta oli vain Japanissa julkaistu.

Vaan eipä kyseessä mikään ihmeellinen teos ollutkaan. Peli oli vain uusi versio alkuperäisestä Castlevaniasta ja Simon Belmont oli jälleen pääosassa. Pieniä uudistuksia kuitenkin löytyi kuten lisäaseiden seasta löytyvä, myös Simon’s Questistä tuttu laakerinlehti. Tosin tällä kertaa se ei tehnyt voittamattomaksi, vaan paransi hieman menetettyä elinvoimaa.

RichterAkumajou Draculasta ei tullut uutta myyntihittiä, joten Konami päätti yrittää jälleen jotain uutta. Turbo Graphx 16 oli tuolloin vielä elävä pelikonsoli, joka Japanissa tunnettiin nimellä PC-Engine. Konami suunnitteli uuden Castlevania-seikkailun Turbo Graphxille, josta tuli todellinen mestariteos. Pelin nimeksi tuli Dracula X – Chi no Rondo, jolle ei ole tarkkaa käännöstä. Yleisin on yksinkertaisesti Rondo of Blood. Rondo on monimerkityksellinen sana; se voi tarkoittaa ainakin joko uudelleensyntymää tai piiriä. Loogisimpia suoria käännöksiä englanniksi on Circle of Blood, joskin Konamin virallisessa japaninkielisessä läpipeluuoppaassa lukee pelin nimi englanniksi: Reincarnation of Blood.

Täytyy nostaa hattua Konamille kyseisestä pelistä. Tällä kertaa keksittiin jälleen kerran uusi sankari, Richter Belmont, jota on jopa sanottu kaikkein voimakkaimmaksi Belmontiksi. Tällä kertaa Konami antoi mahdollisuuden vaihtaa pelattavaa henkilöä – ominaisuus, joka oli nähty viimeksi Dracula’s Cursessa. Tämä toinen henkilö oli pikkutyttö Maria Renard, jonka Dracula oli kaapannut vangiksi linnaansa. Maria kykeni tekemään ensikertaa sarjan historiassa kaksoishypyn ja liu’un. Lisäksi hän ei käyttänyt samoja lisäaseita kuin Richter, vaan kutsui käyttöönsä eläinystäviään. Nerokas idea, etten sanoisi. Richter käytti samaa vanhaa lisäasearsenaaliaan, mutta toi siihen uuden lisäyksen: Pyhän kirjan.

Uutuutena Rondo of Bloodissa esiteltiin niin sanottu ”Item Crash” jota voitaneen kutsua suomeksi vaikka ”vyörytykseksi”. Sen avulla Richter ja Maria kykenivät tekemään iskuja, jotka tekivät paljon vauriota ja lähes tulkoon tappoivat kaikki ruudussa kerralla näkyneet viholliset. Toki nämä erikoishyökkäykset, erityisesti ristin vyörytys, olivat myös todellista nannaa silmälle.

Peli julkaistiin siis Turbo Graphx CD:lle, joka antoi uusia ulottuvuuksia pelaamiseen. Musiikki sai olla sellaista, kuin tekijät halusivat, koska CD:lle sai tallennettua millaista musiikkia tahansa. CD pystyi tallentamaan jopa puhetta ja Konamilla tämä otettiin luonnollisesti huomioon. Peli sisälsi kuin sisälsikin ääninäyttelyä animoiduissa välikohtauksissa.

Valitettavasti Konami ei saanut tätäkään julkaistuksi Japanin ulkopuolella. Turbo Graphx CD ei vain ollut kovin suosittu missään päin maailmaa ja Konami koittikin jopa jotain niin radikaalia kuin Rondo of Bloodin kääntämistä SNESille.

Vuosi 1994 ei lannistanut Konamin intoa kokeilla uusia mahdollisuuksia Castlevanioille. Silti oli nähtävissä, että näin ei voinut jatkua; kaksi edellistä peliä olivat jääneet Japaniin, joten nyt oli aika saada pukatuksi Castlevania ulos muuallakin. Tällä kertaa Konami kääntyi Segan puoleen ja onnistuikin julkaisemaan Sega Mega Drivelle uuden pelin nimeltä Castlevania – The New Generation.

Morris ja Lecarde

The New Generation esitteli kaksi uutta sankaria: John Morrisin ja Eric Lecarden. Tarina oli suoraa jatkoa Bram Stokerin Dracula-romaanille ja ensimmäinen viite siitä, että Castlevanialla on yhteys tähän tunnettuun romaaniin. John käytti aseenaan tuttua ruoskaa. Eric puolestaan huitoi vihollisia Alcarde-keihäällä, minkä alkuperä kerrotaan Castlevanioiden historiassa hieman myöhemmin.

Juonta oli muokattu hieman. Kokematon noita Drolta Dzuentes herättää vahingossa Draculan sukulaisen, Elizabeth Bartley -nimisen vampyyrin (joka perustuu Verikreivittärenä tunnettuun aateliseen Elizabeth Bathoryyn), joka taasen aikoo herättää Draculan henkiin. John lähtee metsästämään Bartleyta, koska se on hänen kohtalonsa. Eric puolestaan on kostoreissulla, koska Bartley tappoi hänen vaimonsa.

Tällä kertaa näyttämönä ei ollut vain Draculan linna, vaan sankarikaksikko kiersi ympäri Eurooppaa pimeyden voimia avukseen haalivan Bartleyn perässä ja kiertävät Kreikan, Italian, Saksan ja Ranskan kautta Englantiin, missä Draculan lepopaikka on, ja tottahan toki Bartleykin heittäytyy loppua kohden itse taistelemaan.

Peli on sinällään asiallista työtä: musiikkia on ensi kertaa säveltämässä Castlevanioiden nykyinen vakiosäveltäjä Michiru Yamane. Musiikissa onkin otettu kaikki irti Mega Drivestä ja musiikki onkin ihan kuunneltavaa laatua. Valitettavasti Euroopassa iski sensuuri ja pelistä otettiin pois useita asioita. Esimerkiksi nimi vaihdettiin, koska Saksassa ei saanut olla nimessä sanaa ”blood”. Samasta syystä jätettiin pois myös verinen alkukuva ja zombien veri oli vaihdettu vihreäksi. Amerikassa kyseinen peli tunnetaan nimellä Castlevania – Bloodlines.

Vuosi 1994 ei tuonut enempää uusia Castlevanioita, joten siirrymme vuoteen 1995. Konami teki paluun Nintendon konsoleille tekemällä remaken Rondo of Bloodista. Tämä peli tunnetaan Euroopassa nimellä Castlevania – Vampire’s Kiss. Pelissä Richter Belmont palasi tekemään Draculasta selvää. Peliä oli kuitenkin karsittu kovalla kädellä koska SNES ei kyennyt hallitsemaan niitä tehoja, joita Turbo Graphx CD antoi. Musiikit on jouduttu muuttamaan niin, että SNES kykenee sitä hallitsemaan. Onneksi musiikkia ei ole viety kovin kauaksi alkuperäisestä.

Lisäaseista Pyhä kirja jätettiin jostain syystä pois, ja Richter sai pärjätä tutuilla vanhoilla viidellä. ”Vyörytyksiin” ei oltu tehty muutoksia yhtä lukuun ottamatta: ristin vyöryttäminen ei enää ollut enää Rondon tyylinen: isot ristit lentävät alhaalta ylöspäin. Vampire’s Kississä pienet ristit lentelevät edestakaisin ruudussa vyörytyksen ajan. Toinen pettymys oli tosiasia, että Marialla ei ollut mahdollisuutta pelata.

Vampire’s Kiss ei siltikään ole mielestäni huono peli. Siinä on sitä samaa Castlevania-karismaa jota muistakin sarjan peleistä löytyy. Huolimatta ehkä hivenen kankeasta ohjauksesta Vampire’s Kiss tarjoaa aimo annoksen pelattavaa, ja vieläpä ihan tasokasta sellaista. Toisaalta Castlevanioiden parhaimmistoon pelillä ei ole asiaa.

Kultaa ja kunniaa – Symphony of the Night

Jälleen kerran oli luvassa Castlevanioiden osalta välivuosi. Vuosi 1996 ei tuonut mukanaan kuin huhuja, joiden mukaan Castlevania olisi siirtymässä 16-bittisestä 32-bittiseen maailmaan. Sony PlayStation oli tehnyt onnistuneesti debyyttinsä ja jättänyt SNESin ynnä muut kauas taakseen. Tämän takia myös Konami päätti siirtyä maailmanlaajuisesti tunnettuun CD-pohjaiseen formaattiin.

Tällä kertaa Castlevanian lisenssi annettiin Konamin Tokion ryhmälle ja vastuuseen asetettiin tuottaja Toru Hagihara. Hagihara kokosi ympärilleen loistavan ryhmän, tässä sen tunnetuimmat henkilöt: musiikkia tuli tekemään New Generationissa debytoinut Michiru Yamane, pelin taidetta luomaan piirtäjä Ayami Kojima ja apulaiseksi projektia tuottamaan Koji Igarashi.

Peli ilmestyi Sony PlayStation –konsolilla maailmanlaajuisesti vuonna 1997 ja sai nimen, jota kaikki Castlevania-fanit nykyään kunnioittavat. Tuo nimi oli Castlevania – Symphony of the Night. Peli saavutti suursuosion niin Japanissa kuin Amerikassakin, mutta jäi pahasti alakynteen Euroopassa. Syynä tähän lienee, että Eurooppalaiset olivat tuolloin polygonien hemmottelemia eivätkä voineet sietää 2D-peliä näin uudella konsolilla. Nykyään kellossa on täysin toisenlainen ääni ja Symphony of the Night on haluttu peli, joskin Euroopassa harvinainen.

RichterPelillisesti SotN oli täyttä rautaa. Pelin pääosassa nähtiin Alucard, joka oli muuttunut sitten viime esiintymisen Dracula’s Cursessa. Alucard ei tietenkään voinut käyttää ruoskaa, mutta sen sijaan hän käytti erilaisia miekkoja ja muita kättä pidempiä esineitä, mitä synkän linnan uumenista löysi. Myös lisäaseita oli lisätty; uusia olivat: Auguen, Biputi ja Diamond. Lisäksi ristin vyöryttäminen oli nyt lähes yhtä näyttävä kuin alun perin Rondo of Bloodissa.

Musiikki on SotNissa luultavasti parhainta, mitä Castlevanioista löytyy. Ainoa jolla on oikeus vastustaa SotNia, lienee Lament of Innocence. CD-pohjainen musiikki on kuin piste i:n päälle. Pelistä löytyy tietysti myös ääninäyttelyä, vaikkakaan ei kovin korkealaatuista Äänityöskentely kuulostaa paikoin jyrän alle jääneeltä, mutta lisää silti vivahteikkuutta pelin kohtauksiin. Kuunnelkaapa vaikka keskustelu Alucardin ja Succubusin välillä. Näyttelyn tasosta huolimatta on hienoa kuulla myös itse Draculan pääsevän vihdoin ääneen ja ennen kaikkea kuulla hänen puhuvan Alucardille.

SotNista tehtiin myöhemmin uusi versio Sega Saturnille. Pelistä löytyi kaksi uutta aluetta, ja Alucard pääsi jopa taistelemaan Maria Renardia vastaan. Lisäksi Alucard kykeni löytämään uusia aseita linnan uusilta alueilta ja yksi niistä on Alcarde-keihäs, jota Eric käytti The New Generationissa. Tämä on aika vahva vihjaus siitä, että Alucard olisi Ericin esi-isä. Tämä peli on kuitenkin taas vaihteeksi vain japanilaisten herkku.

Takkiin ja turpiin

Konami onnistui pitkästä aikaa tekemään kuuluisan ja menestyneen Castlevanian. Silti Tokion ryhmä menetti lisenssinsä vielä saman vuoden puolella. Tämän jälkeen lisenssi annettiin Nagoyan ryhmälle, joka suunnittelikin 6 vuoden tauon jälkeen uuden Castlevanian Game Boylle, nimeltään Castlevania Legends.

SoniaLegendsissä nähtiin ensimmäistä kertaa naispuolinen päähenkilö. Sonia Belmont, jonka kerrottiin olevan ensimmäinen Draculaa vastaan taistellut Belmont, oli Legendsin pääroolissa kukistamassa pimeyden prinssiä. Tarina linkittyi melko vahvasti Dracula’s Curseen, ja peli oletettavasti esittelikin Sonian Trevorin äitinä. Tarina on omasta mielestäni täysin sopiva, mutta Castlevanioiden nykyinen tuottaja Koji Igarashi on jättänyt tämän pelin pois virallisesta Castlevania-tarinasta perustellen sitä sillä, että Legends on huono teos, eikä sovi muiden Castlevanioiden lomaan. Lisäksi se, että pääosassa oli nainen, ei miellyttänyt Igarashia.

Peli ottaa aimo loikan eteenpäin siitä, mihin Belmont’s Revenge jäi 6 vuotta sitten. Kenttien järjestystä ei kuitenkaan voi valita, joka ei kuitenkaan kovin pahasti haittaa pelin kulkua. Tavalliset lisäaseet on jätetty kokonaan pois, mutta ei Sonia täysin puolustuskyvytön ole. Sen lisäksi, että ruoska on mukana, Sonia kykenee viemään voitetuilta vihollispomoilta sielut, ja käyttämään niitä itse. Toki vanhat lisäaseetkin olivat mukana, mutta ne pystyi vain keräämään mukaansa. Tämä oli kaiketi tehty kertomaan siitä, miten mystiset lisäaseet olivat alun perin joutuneet Belmontien käsiin.

Castlevania Legends julkaistiin vuonna 1997 Japanissa ja Amerikassa, mutta Euroopassa vasta 1998. Euroopan julkaisun viivästyksen syytä en tiedä, mutta se on mitä luultavimmin ollut pelin heikko menestys.

Legendsistä ei muutenkaan tullut myyntimenestystä, joten Nagoyan ryhmä menetti lisenssinsä Castlevanioihin. Lisenssi annettiin Kobe-ryhmälle, joka onnistui vuonna 1999 julkaisemaan uuden pelin Nintendo 64 –konsolille. Nintendon kotikonsolille ei oltukaan vähään aikaan julkaistu Castlevaniaa, joten fanit odottivat N64:llekin Symphony of the Nightia, mutta saivatkin jotain ihan muuta. He saivat ensimmäisen 3D-Castlevanian, nimeltään yksinkertaisesti Castlevania. Selvyyden vuoksi käytän siitä nimeä Castlevania 64.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan pelissä piti olla 4 pelattavaa henkilöä, mutta aikataulut tulivat vastaan ja peli piti pistää markkinoille keskeneräisenä. Pelattavia hahmoja oli kaksi: Reinhardt Schneider (alun perin Schneider Belmont) ja Carrie Fernandez (Japanissa Carrie Belnades). Reinhardt käytti tutuksi tullutta vampyyrintappajaruoskaa, kun taas Carrie ampui vihollisia voimapallolla, joka täyteen ladattuna seurasi avutonta vihollista kuin hai laivaa.

Tavalliset lisäaseet olivat tällä kertaa tutusti mukana mutta viholliset pysäyttävä taskunauris oli poistettu. On toisaalta aika järkeenkäypää, että pysäytyskello poistettiin; olisi ollut melko hankalaa ja typeränkin näköistä pysäyttää viholliset 3D-pelissä.

Castlevania 64 sai pelilehdiltä melkoisen hyvät arvostelut ja myikin ihan kiitettävästi. Ei siitä kuitenkaan mitään myyntimenestystä tullut, joten Kobe-ryhmä teki Castlevania 64:lle jatko-osan tai pikemminkin päivityksen. Vuonna 2000 Kobe toi markkinoille pelin nimeltään Castlevania – Legacy of Darkness, jossa tuli mukana uusia kenttiä ja kaksi täysin uutta pelattavaa henkilöä: ensimmäisestä pelistä pois jäänyt Cornell ja täysin uusi tuttavuus nimeltä Henry.

Grafiikkamoottori oli täysin sama kuin Castlevania 64:ssä, joten grafiikassa ei tapahtunut kummempia mullistuksia, joskin peli tarvitsee N64:n muistinlaajennuksen toimiakseen. Myynti ei oikein onnistunut, sillä Castlevania 64:än oli petytty eivätkä pelaajat viitsineet ostaa tätä kokonaan uuden pelin hintaista laajennusta. Itse en pidä tätä pelkästään lisäosana koska siinä on niin paljon uutta, mutta jokainen punnitkoon asian itse.

Castleroidien paluu

Kobe-ryhmä säilytti lisenssinsä Castlevanioihin myös hivenen epäonnistuneiden N64-pelien jälkeen ja jatkoi yhteistyötä Nintendon kanssa. Nintendo oli jo julkaissut uuden kannettavan konsolinsa nimeltä Game Boy Advence ja tietty sillekin oli Castlevania tehtävä. En itse tiedä kuinka skeptisiä Castlevania-fanit mahtoivat olla kuullessaan Koben uusimmasta Castlevania-pelistä GBA:lle. Lopputulos oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin N64-pelit. Castlevanian uusi johtotähti Castlevania – Circle of the Moon oli syntynyt.

NathanUutta peliä tähditti nuori vampyyrinmetsästäjä nimeltä Nathan Graves, joka opettajansa ja oppitoverinsa kanssa joutui uuteen taisteluun pimeyden ruhtinaan kanssa. Morris Baldwin (opettaja) joutuu kuitenkin Draculan vangiksi ja Nathan joutuu ystävänsä ja oppitoverinsa Hugh Baldwinin kanssa etsimään mestarinsa ja päättämään vampyyrikreivin päivät. Pelin kuluessa paljastuu niin Hughin oikea luonne kuin Draculan henkiin herättäneen mystisen Camillan osuus tarinassa.

Tässä maailmanlaajuisesti vuonna 2001 julkaistussa Castlevaniassa riitti uusia ideoita, vaikka tarinaan ei oltu niin hirvittävästi panostettukaan. Näkyvin uudistus oli DSS-systeemi, jossa pelaaja kykeni tekemään Nathanille uusia aseita ja erikoisuuksia yhdistelemällä erilaisia taikakortteja, joita viholliset pudottelevat. Pelaaminen palasi SotNin suuntaiseksi eli tutkimispainotteiseksi vaikkei se ihan SotNin tasolle yltänytkään. Kyseessä oli kuitenkin paljon vaikeampi peli, voimakkaiden vihollisten ansioista. Jos erityisesti loppuvastustajat olisivat olleet helpompia, olisi peli jäänyt auttamatta liian lyhyeksi.

Circle of the Moonista tuli sekä kriitikkojen että pelaajien tukemana jättimenestys, mutta silti Kobelta vietiin Castlevania-lisenssi ja se annettiin takaisin Tokioon ja tällä kertaa vastuun otti ensi kertaa itse Koji Igarashi, eli IGA.

Pelintekijät harvemmin kuuntelevat pelaajien toivomuksia, mutta tällä kertaa IGA päätti tehdä niin. Pelaajat toivoivat kauan sitten Japaniin jäänyttä Sharp X68000 –tietokoneelle julkaistua Akumajou Draculaa tuotavaksi heillekin ja IGA päätti toteuttaa heidän toiveensa. Castlevania Chronicles syntyi.

IGA otti peliin uudistettuja taideteoksia kehittämään SotN:issa debyyttinsä tehneen Ayami Kojiman ja hän piirsikin Simonille aivan uudenlaisen ulkonäön, joka tyyliltään muistutti hieman aiemmin piirrettyä Alucardia. Dracula puolestaan näytti aivan uudelta ja muistuttikin jälleen enemmän alkuaikojen velho-Draculaa kuin SotN:in aatelista. Michiru Yamanea ei otettu mukaan ymmärrettävästä syystä: musiikit oli sävelletty jo vuonna 1993, eikä täysin uusi musiikki ollut tarpeen. Sen sijaan vanha musiikki versioitiin uudelleen.

Peli sisälsi alkuperäisen Akumajou Draculan täysin muuttamattomana ja koskemattomana. Jopa Sharpille tehdyt kolme erilaista syntetisaattoria oli valittavissa ja käytettävissä pelin aikana. Sen lisäksi peliin lisättiin paranneltu versio, jossa Simonille on annettu täysin uusi ulkonäkö ja musiikit on uudistettu vastaamaan PlayStationin standardeja. Tarina oli täysin sama kuin alun perinkin, eikä siihen ollut mitään lisättävää. Peli sinänsä ei itse ollut mikään myyntimenestys, mutta kaivattu peli saatiin viimeinkin myös Japanin ulkopuolelle.

Castlevania Chroniclesissa oli Amerikassa ja Euroopassa, ihmeellistä kyllä, mukana IGAn haastattelu. Siinä IGA mainitsi tulevasta Castlevania-pelistä ja lupasi sen olevan hämmästyttävä. Alustasta IGA ei maininnut vielä mitään, mutta samana vuonna markkinoille tullut PS2 vaikutti kaipaavan SotNin jatkajaa ja kohta Konami ilmoittikin PS2-pelin olevan valmisteilla. Myöhemmin alusta vaihtui jostakin syystä GBA:lle ja uusi Castlevania julkaistiin GBA:lle maailmanlaajuisesti vuonna 2002. Peli sai nimekseen Castlevania – Harmony of Dissonance.

HoD:iin kohdistui paljon odotuksia, olihan se sentään ensimmäinen täysin uusi Castlevania SotNin tekijöiltä ja toisaalta CotM onnistui tekemään ns.Castleroidit (Castlevania + Metroid. Nimitys johtuu Castlevanian Metroid-peleistä ottamista ominaisuuksista, joita on SotN:in jälkeen toteutettu kaikissa kaksiulotteisissa Castlevanioissa. ”Castleroideista” saattaa joskus kuulla puhuttavan myös ”Metroidvaniana”) tunnetuiksi myös Euroopassa, jossa SotN oli jo tuossa vaiheessa saanut kulttimaineen ja sitä myytiin kalliilla hinnoilla verkkohuutokaupoissa. HoD ei kuitenkaan tyynnyttänyt pelaajien mielihaluja Castlevanian uudesta tyylistä ja jäi kauas CotMin saavuttamasta suosiosta.

Tässä onkin syytä katsoa HoDin sisimpään ja miettiä, mikä meni vikaan. Monelta taholta olen kuullut, että peli on sekava ja paikkoja on tutkittavaksi yksinkertaisesti niin paljon, että vie paljon aikaa löytää oikeaan paikkaan ja peliin turtuu nopeasti. Tässä en ole täysin samaa mieltä, vaikka myönnänkin HoDin olleen sekava. Kaksi linnaa tutkittavaksi, ja koskaan ei tiedä kummasta linnasta pitäisi hakemaansa etsiä. Toinen huomattava miinuspuoli oli musiikki. Se kuulosti kerrassaan karsealta eivätkä sävellyksetkään millään tavalla korvia hivelleet. Musiikin huono laatu johtui kai pelin isoista hahmoista ja siirrosta PS2:lta GBA:lle. Näillä Konami koitti selitellä musiikin huonoa laatua, mutta itse en oikein luota niihin.

Tarina ei HoD:ssa ollut lainkaan huono. Se on suoraa jatkoa Simon’s Questille, mikä näkyy selvästi pelissä. Päähenkilönä on Simonin pojanpoika Juste Belmont, joka joutuu ystävänsä Maxim Kischinen pyynnöstä matkalle pahuuden linnaan pelastamaan lapsuudenystäväänsä Lydie Erlangeria. Tarinaan on upotettu samanlainen ystävä-vihollis-juttu kuin CotMissa. Siinä Hugh Baldwin oli koko ajan Nathan Gravesia vastaan, kunnes lopulta hänen oma kateutensa oli koitua hänen omaksi kohtalokseen. Samaa juonentynkää on käytetty HoDissa, mutta tällä kertaa jokseenkin huonommin.

HoDHoD ei siis ollut niinkään mikään jättimenestys, mutta sepä ei kauaa Tokion ryhmää lannistanut. Jo vuonna 2003 uudesta Castlevaniasta ilmoitettiin lehdistölle ja tällä kertaa alustana oli alusta lähtien GBA. Ensimmäistä kertaa Castlevanian historiassa pelin tapahtumat sijoitettiin kauas tulevaisuuteen eikä päähenkilökään ollut enää Belmont-suvun edustaja. Virallinen nimi paljastettiin jonkin verran myöhemmin ja vuonna 2003 sai Castlevania-sarja uuden hienon lisäyksen, pelin nimeltä Castlevania – Aria of Sorrow.

Tasaiseen tahtiin GBA:lle julkaistujen Castlevanioiden sarja sai viimeisen ja monen mielestä parhaan pelinsä kun Aria of Sorrow julkaistiin. Katsellessa AoS:ia hiukankin tarkemmalla silmällä, huomaa ettei kyseessä ole sattuma. AoS:ista on kyetty tekemään mahdollisimman paljon SotNin tapainen aina päähenkilö Soma Cruzin liikehdintää myöten. Soma on Japanissa vaihto-oppilaana vieraileva hieman itsekeskeinen tyyppi, joka joutuu auringonpimennyksen sisään, johon Julius Belmont ja joukko muita vampyyrinmetsästäjiä oli 36 vuotta sitten vanginnut Draculan linnansa kera. Soma joutuu tähän linnaan monen muun kanssa ja kokee samalla koko elämänsä muuttavan mullistuksen.

Itse pelissä Soma käyttäytyy hyvin samalla tavalla kuin Alucard SotN:issa. Hän löytää erilaisia aseita ja varusteita käyttönsä, häntä on helppo liikutella eikä hän ole lainkaan kankea. Lisäksi erilaisia aseita on useita, pääasiallisesti varmaankin koska Soma ei ole Belmont. Näin ollen hän on myös vapaa ruoskan käytöstä ja peli monipuolistuu kiitettävästi. Lisäksi täysin uusi sielujenkäyttöjärjestelmä tekee debyyttinsä AoSissa. Soma pystyy viemään voittamiltaan vihollisiltaan sielun ja käyttämään vihollisten käyttämiä iskuja heitä itseään vastaan. Tämän mahdollistaa paitsi ettei Soma ole Belmont, vaan myös itsensä Draculan reinkaarnatio.

Kolmiulotteinen ongelma?

Aria of Sorrow ansaitsi hyvinkin paikkansa Castlevanioiden joukossa hivenen epäonnistuneen HoDin jälkeen ja myikin ihan komeasti. IGA ei kuitenkaan aikonut enää jatkaa jo kolmatta vuotta jatkuvaa 2D-Castlevanioiden linjaa, vaan halusi antaa 3D-Castlevanioille niille kuuluvan kunnian. Niinpä hän ilmoittikin hyvin pian AoS:in jälkeen julkaisevansa seuraavan Castlevanian PS2:lle ja vakuuttaakseen pelikansaa siitä, ettei tällekin käy kuin Harmony of Dissonancelle, hyvin pian ilmoitettiin että kyseessä tosiaan on 3D-peli. Vuoden 2003 lopulla peli oli valmis julkaistavaksi USAssa ja kuukautta myöhemmin myös Japanissa. Eurooppalaiset saivat odottaa vuoden 2004 alkupuolelle saadakseen konsoliinsa uuden 3D-pelin nimeltä Castlevania – Lament of Innocence. Tuo lisänimi on kuitenkin käytössä vain USAssa, sillä Euroopassa ja Japanissa nimi oli yksinkertaisesti Castlevania.

LoILoI astui suuriin saappaisiin ilmestyessään. Siltä odotettiin paljon, koska se oli Tokio-ryhmän ensimmäinen 3D-Castlevania ja taustalla kummittelivat N64-kaksikon kehnohkot yritykset muuttaa Castlevania 3D-peliksi. Täytyy sanoa, että muuntaminen onnistui tällä kertaa paremmin kuin Koben käsittelyssä. Huono kamera on aina ollut Konamin ongelma, joten IGA päätti tehdä kamerasta sellaisen, ettei siihen voi vaikuttaa millään lailla. Kyseessä ei jälleen ollut millään lailla täydellinen keksintö, mutta ainakin se toimii paremmin kuin N64-peleissä. Muutenkin taistelumekaniikkaa oli hiottu ja tällä kertaa erilaisia taistelutaktiikoita olikin kiitettävä määrä. Lisäksi ruoskaa pystyi vahvistamaan ja tutut Status-Up-esineet olivat löydettävissä. Taikaa sen sijaan käytettiin ihan uudella tavalla; sitä piti ryöstää vihollisilta lumotun käsisuojuksen avulla. Taian avulla on mahdollista käyttää linnan uumenista löytyviä aarteita.

Tarina jatkaa samaa linjaa kuin AoS; LoI:ssakaan ei varsinaisesti ole kyse silkasta ”Belmont vastaan Dracula”-juonesta, vaan tämä on tarina siitä, kuinka Belmontit alun perin joutuivat taisteluun pimeyden voimia vastaan. Samalla IGA pyyhkäisi pois Castlevania Legendsin tarinan ja jätti sen pois virallisesta Castlevania-tarinasta, N64-Castlevanioiden ja CotMin ohella. LoIssa kerrotaan myös kuinka mystinen vampyyrintappajaruoska päätyi Belmonteille. Pääosaa esitti tällä kertaa aatelisritari nimeltään Leon Belmont.

LoI myi keskinkertaisesti, mutta jäi kauaksi GBA-Castlevanioiden suosiosta osittain huonon kenttäsuunnittelunsa takia, joka ei LoI:ssa loista. Omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin ihan käypä peli, jota pelaa mielellään.

Kaksi uutuutta

Nintendo julkaisi kilpaillakseen Sonyn PlayStation Portablen (PSP) kanssa oman kannettavan käsipelikonsolinsa vuonna 2005 ja Konamin nimi komeili ensimmäisten pelitekijöiden joukossa Nintendo DS:n listoilla. Aikaa ei kulunut kauan kunnes listoilla komeili pelinimike Castlevania. Aluksi IGA kertoi ainoastaan pelin olevan hyvin samanlainen kuin Aria of Sorrow, mutta totuus olikin lähempänä vihjausta kuin osasi ehkä odottaa. Seuraava peli oli suora jatko-osa AoSille ja se sai pitkän odottamisen jälkeen nimen Castlevania – Dawn of Sorrow.

SomaDoS jatkoi tarinaa siitä, mihin AoS oli kaksi vuotta sitten jäänyt. Vuosi AoSin tapahtumien jälkeen, Soma on menettänyt kykynsä käyttää demonien sieluja, ja elää rauhallista elämää yhdessä Mina Hakuban kanssa. Eräänä päivänä naisvelho Celia Fortenr, joka johtaa paikallista Dracula-kulttia, ilmestyy Soman luo, ja kutsuu hänet linnaansa. Tämän jälkeen Fortner pakenee ja jättää kolme hirviötä jälkeensä. Soma onnistuu tuhoamaan ne ja huomaa, että vihollissielujen komentamistaito on palannut hänelle. Paikalle sattunut AoSista tuttu Genya Arikado selittää lähtevänsä tutkimaan tapausta, ja kieltää Soman tulon mukaan. Soma lähtee tietysti matkaan Hammerin kanssa ja tästä alkaa uusi seikkailu Soma Cruzin ollessa päähenkilönä.

DoS on ensimmäinen DS:n Castlevania-peli, ja hyödyntää mukavasti DS:n ominaisuuksia. Kosketusruutua käytetään tiettyjen paikkojen aukaisemiseen ja pomojen lopulliseen tuhoamiseen. Pomot hoidetaan loppuun piirtämällä jokin pelin esittämä kuvio DS:n kosketusruudulle. Muutoin kosketusruutua ei käytetä lainkaan, ja kaksiruutuisuuskin on hyödynnetty vain ylemmän näytön kartalla. Muuten peli noudatti samaa kaavaa, kuin AoSkin, mutta grafiikka oli tarkempaa ja musiikki korkealaatuisempaa kuin GBA:lla. Musiikin teki osaksi Michiru Yamane, osaksi Masahiko Kimura. Tosin sovituksista vastasi Yamane yksin. Myös Ayami Kojima oli ulkona tästä projektista, koska IGA halusi sarjalle uuden tyylin, jolla houkutella uusia pelaajia sarjan ääreen. DoSin taide onkin enemmän animehenkistä, ja kyllähän peli suosiota niitti joka mantereella. Euroopassa pelikaupat jopa nostivat DoSin hintaa kokeammaksi muihin DS-peleihin nähden, koska DoS myi niin hyvin.

Dawn of Sorrow sai suuren suosion ja vakuutti pelikansan siitä, ettei Castlevania todellakaan ole kuollut pelisarja nykyäänkään. Monen mielestä DoS kilpailee SotNin kanssa parhaimman Castlevania tittelistä, ja kilpailu on edelleen kova. Aika näyttää, kumpi voittaa tämän kamppailun.

Hieman Dawn of Sorrowin julkistamisen jälkeen nettiin levisi huhu uudesta, PS2:lle julkaistavasta Castlevaniasta. Huhu oli kuin olikin totta. Castlevania – Curse of Darkness tuli koko maailman tietoisuuteen hetkessä. Peli tapahtumat sijoittuva kronologisesti kolme vuotta Dracula’s Cursen tapahtumien jälkeen ja pääosassa on Draculan entinen palvelija, demonientakoja Hector ja vihollisena hänen entinen ystävänsä Isaac. Tietysti myös Trevor Belmont on nähtävissä pelissä, mutta Alucardia ei nähdä (tietenkään siksi että hän oli jo sulkenut itsensä horrokseen, jonka oli tarkoitus olla ikuinen, mutta josta heräisi seuraavaksi Symphony of the Nightin tapahtumien valossa). Vaan eipä mukana ole sen koomin Dracula’s Cursesta tuttuja apureita Grant DaNastya ja Sypha Belnadesia. IGAn mukaan Grantia ei nähdä, koska hänellä on täysi työ rakentaa Warakyan kylä uudeelleen, ja Trevorin oletettu vaimo Sypha puolestaan pitää huolta parin kodista. Myöhemmin Curse of Darknessin alustaksi asetettiin PS2:den rinnalle Microsoftin X-Box.

Kuten jo ensimmäisistä CoD:in kuvakaappauksista saattoi päätellä, oli CoD selvästi jatko-osa pari vuotta sitten julkaistulle Lament of Innocencelle. Kuvat osoittivat epäilyt oikeiksi: CoD oli hyvin LoI:n tapainen, eli toimintapainotteisempi, kuin 2D-vaniat, jotka pohjautuvat hyvin pitkälti tutkimiseen. Onneksi pelin tekijätiimi onnistui kehittämään LoI:ssa nähtyjä virheitään, ainakin osin. Näkyvin parannus on välianimaatioissa: hahmot ovat selvästi paremmin tehtyjä, ja näyttävät tunteensa puheensa lisäksi myös ilmeiden avulla. Lisäksi huulisynkka on lähestulkoon täydellistä, eikä ääninäyttelyssäkään valittamisen varaa ole. Sen sijaan kenttäsuunnittelu ei vieläkään ollut fanien mieleen. Kentät olivat fanien mielestä yhtä itseään toistavia ja hämmentäviä kuin LoI:ssakin oli ollut. Tosin kiitosta tuli siitä, että tällä kertaa seikkailu ei rajoittunut pelkästään linnan muurien sisäpuolelle. Pelissä seikkailtiin linnan lisäksi myös vuorilla, metsässä ja jopa hylätyssä kaupungissa. Aivan uusi puoli CoDissa olivat Innocent Devilit, joita Hector käytti apunaan taisteluissa. Niitä saattoi kehittää mielensä mukaan, ja kehittyessään ne oppivat uusia taitoja, joilla selvitä vihollislaumoista.

Pelin audiovisuaalinen puoli oli jälleen kerran hyvissä käsissä. Taiteesta vastasi DoS:in tauon jälkeen Ayami Kojima, ja musiikillisesta puolesta Michiru Yamane yksin. Pelin ääniraita onkin kerrassaan loistavaa kuunneltavaa ja ylittää omasta mielestäni jopa SotN:in ja LoI:n ääniraidat. Kojiman taide puolestaan oli sitä samaa vanhaa, tuttua laatua, mitä Kojimalta on näiden vuosien aikana nähty. Erityismaininnan Kojima saa minulta Trevorin luonnostelusta, sillä hän on juuri sellainen, kuin hänen halusinkin olevan: karun ja pelottoman näköinen.

CoD sai pelilehdiltä ja pelisivustoilta keskinkertaiset arviot, ja pelaajilta hieman ristiriitaiset: toisia ihastutti, toisia vihastutti. Itseäni peli ihastutti, ja vakuutti minut siitä, että 3D-vanioihin kannattaa jatkossakin panostaa.

Tällaiselta näyttää nykypelaajan silmin katsottuna Castlevanian 20-vuotinen taival. Entä näkyykö loppua? Ei todellakaan, sillä uusin sarjan lisäys on vastikään ilmestymässä Nintendon DS laitteelle. Peli kantaa nimeä Castlevania – Portrait of Ruin. Juonesta ei tiedetä vielä mitään, mutta peli sijoittuu toisen maailmansodan tietämille, ja on jatkoa Mega Driven The New Generation -pelille. Pääosassa nähdään parivaljakko Jonathan Morris ja Charlotte Orlean, joita ohjataan samanaikaisesti taistelussa.

Loppuvuodesta 2005 IGA kertoi työstävänsä uutta Castlevaniaa Sonyn tulevalle PS3-laitteelle. Tästä pelistä ei tiedetä vielä mitään uutta, mutta tietoa tullaan varmasti antamaan lisää jahka PS3 saadaan pukattua ulos. Näiden varmojen nakkien lisäksi IGA on maininnut kiinnostuksensa myös Sonyn PSP-laitteeseen, joten voimme olla varmoja, ettei tämän pelisarjaveteraanin matka ole lähiaikoina katkeamassa.

Huomiotta ei sovi myöskään jättää tekeillä olevaa elokuvaa. Elokuvan ohjaa Mortal Kombatista ja Resident Evil -elokuvista vastannut Paul W.S. Anderson. Hän itse kertoi haastattelussa elokuvan kattavan koko sarjan tarinan, aina Leon Belmontin urotöistä tulevaisuuden sumuun. Nähtäväksi jää, onko elokuvasta mihinkään, vai vajoaako se muiden pelielokuvien varsin huonon maineen joukkoon. Se jää nähtäväksi, mutta kävi sitten niin tai näin, voimme olla varmoja, että Dracula ja Belmontit kohtaavat vielä monen monta kertaa.

Neljä vuotta vaniaa – Historian päivitys 2010

Jatkoa seuraa…

Andy

Oikolukenut: A-Yty


© 2003-2017 Linnavaanijat | Info | Mobiilisivut
Castlevania logos, artworks, games, names, etc. are copyrighted by Konami. Powered by WP - RSS