Castlevania 64 - Arvostelu
Moniko muistaa, millaista pelimaailmassa oli 10 vuotta sitten? 90-luvun loppupuolella 2D-pelien uskottiin tulevan piakkoin tiensä päähän, jotenka monet peliyhtiöt käyttivätkin tätä hyödykseen yrityksissään siirtää klassikkopelejään kolmiulotteiseen maailmaan. Konamin Castlevania oli tässä tapauksessa poikkeus, sillä vuoteen 1998 mennessä sarjaa ei oltu vielä siirretty polygonien tasolle. Toisaalta tuota ei välttämättä kaivattukaan, sillä sarjan 32-bittinen debyytti Sonyn Playstation-konsolilla oli ollut menestys, vaikkakin peli oli täysin 2D-grafiikalla ja spriteillä toteutettu joitakin taustoja lukuunottamatta.
Vuonna 1998 pelilehdet saivat kuitenkin uutta Castlevania-aiheista materiaalia Konamin Koben osastolta. Pelin näytedemossa mäkyi isolla nimi Dracula 3D, ja Castlevaniamaiset elementit tunnistettiin siitä heti. Selvin oli toki pääsankarin nimi: Schneider Belmont. Ja kuten kaikki saattoivat nimestä päätellä, oli viimeinkin Castlevaniankin aika siirtyä kolmanteen ulottovuuteen. Pelihahmoja oli tarjolla 4, joita jokainen taisteli omalla tavallaan. Lisäksi pelimaailman oli tarkoitus olla avoin, kuten aiemmassa Castlevaniassa, Symphony of the Nightissa. Pelialustaksi mainittiin jo tässävaiheessa Nintendo 64.
Vuoden kuluttua, vuoden 1999 alussa pelaajat saivat kuin saivatkin pelin käsiinsä. Peli sai heti alkuun tunnustusta pelilehdiltä, jotka kutsuivat sitä mm. ”onnistuneeksi käännökseksi kuuluisasta pelisarjasta”. Demon aikaiset lupaukset jäivät kuitenkin lunastamatta. Kiireiden takia peliin ehdittiin saattaa valmiiksi vain kaksi käytettävää hahmoa: uudelleennimetty Reinhardt Schneider sekä nuori tyttö nimeltä Carrie Fernandez. Lisäksi pelimaailman avoimuus jäi melko vähäiseksi, sillä pelissä edettiin taso tasolta eteenpäin, eikä selvitettyihin kenttiin ollut enää myöhemmin asiaa. Itse kentät olivat toki melko avoimia kokonaisuuksia.
Ensimmäisenä pelissä tulee vastaan aikaansa nähden melko tasokas graafinen ulosanti. Pelihahmot näyttivät ja liikkuivat melko lailla kuin oikeat ihmiset. Toki tuolloiset rajoitukset grafiikan suhteen tekivät pelihahmoista paikoin tönkköjä, ja tunteettoman oloisia, varsinkin, kun kasvojen piirteet eivät missään vaiheessa peliä muuttuneet hiukkaakaan. Taustojen osaltakin pelintekijät onnistuivat tuomaan aitoa kauhutunnelmaa, jota ei kovin usein tässä pelisarjassa enää nykyään nähdä. Super Castlevania IV tarjosi tätä tunnelmaa reilusti, samoin myöhemmin julkaistu Lament of Innocence.
Äänipuolella ei myöskään menty metsään, sillä pelistä löytyy roppakaupalla eri tilanteisiin sopivaa musiikkia, ja alkuteemana soiva Divine Bloodlines, on jopa soitettu oikealla viululla. Tuon raidan lisäksi pelistä löytyy monia tuttuja teemoja, mutta myös uusia kipaleita, joita ovat olleet säveltämässä Masahiko Kimura, Motoaki Furukawa ja Mariko Egawa. Nintendo 64:n kasettistandardille erinomaisilta kuulostavat kappaleet saivat seurakseen myös ääninäyttelyn. Kertojan lisäksi Reinhardt, Carrie ja pelin kolman tärkeä henkilö Malus saivat kaikki lyhyitä pätkiä puhuttavakseen. Euroopan julkaisuun lisättiin myös Draculan lähes kaikkiin puheisiin näyttely.
Kontrollipuoli sen sijaan ei ole aivan yhtä onnistunut. Ensimmäinen virhe on kamera, joka jää paikoin kiinni nurkan taakse, ja valitsee automaattikulmikseen paikoitellen mitä kummallisempia sijoituksia. Kameran voi käskyttää myös taakseen, mutta tämäkään ei aina toimi, joten pelistä löytyy paikkoja, joissa todellakin saa edetä lähes tulkoon oman onnensa nojalla. Valitettavaa on myös, että oman onnen nojalla kulkeminen on tässä pelissä synonyymi itsemurhalle. Pelinkehittäjät nimittäin suunnittelivat monet kentät niin, että yksikin virheliike johtaa kuolemaan. Tyhjän päällä hyppiminen vaikeutuu kamerakulmien huonoudesta, ja myös siitä, että pelissä on hankala hahmottaa, missä vaiheessa hahmo viimeistään putoaa reunalta alas. Viimetingan hypyt näet ovat yksi osa peliä, ja nämä tuottavat tasohyppelyä huonosti osaavalle monia uusintayrityksiä.
Kaikeksi onneksi tallennuspisteet sijaitsevat suurimmaksi osaksi juuri ennen näitä vaikeita hyppyosuuksia. Haittapuolena tässä on, että pelit tulee tallentaa erilliselle N64:n ohjaimeen asetettavalle muistikortille. Käsitykseeni ei vain mahdu, miksei Konami voinut vain yksinkertaisesti liittää peliin perinteisempää ja paljon helppokäyttöisempää paristotallennusta suoraan pelikasetille. Kenties varmistaakseen tallennuksen pysyvyyden? Paristotallennushan on epävarma tapa tallentaa.
Peliä voi toki pelata myös ilman muistikorttia, mutta tällöin saa varautua melko pitkään istuntoon pelikoneen ääressä. Ei tämä mikään monikymmentuntinen pelikokemus ole, mutta kyllä tämän parissa tunti jos toinenkin vierähtää. Vampyyrien metsästäminen on mukavaa puuhaa, myös 3D:nä, vaikkakin pelin ulkoasu onkin tämän päivän pelaajan silmissä ankean näköistä. Kannattaa toki myös muistaa, että vielä samana vuonna Konami julkaisi päivityksen nimeltä Legacy of Darkness, joka sisälsi paljon uutta materiaalia tähän nähden. Sen tarinan kerron kuitenkin joskus myöhemmin.
Tänä päivänä pelin saatavuus on yhä melko helppoa, sillä peli myi aikanaan kohtuullisen paljon, ja sitä liikkuu edelleen nettihuutokaupoissa halvoin hinnoin. Ongelmana on, että N64-pelejä ei voi pelata enää tämän päivän koneilla, joten konsolin hankkiminen tämän pelin pelaamiseksi on välttämätöntä. Wiin Virtual Console olisikin oiva ratkaisu tämän suhteen, mutta tietääkseni VC-pelit eivät tue Controller Pak –tallennusta. Toivottavasti kuitenkin tulevaisuudessa.