Menin Homecomingin ekaa kertaa läpi ja sain..UFO-lopun. Ei näin
Omista valinnoistahan tuo tietty on kiinni, mutta en usko että noilla valinnoilla kovin moni olisi odottanut tuota. Aika pirun antiklimaattistakin loppujen lopuksi. Palkkioksi sain uudella kierroksella melkein heti alussa laserpyssyn, jossa on loputtomat panokset
Mitä tästä nyt jäi aluksi käteen? No, tämä tuntui aika pirun pitkältä peliltä. Ehkä se osaltaan johtui siitä että ei ollut ihan niin putkijuoksua (tai sitten en vain keskittynyt vihjeisiin tarpeeksi) kuin yleensä. Loppujen lopuksihan SH ei ole mikään hiekkalaatikko tai useiden reittien läpäisymahdollisuuden sarja koskaan ollutkaan. Oikeastaan vain ekassa oli jotenkin todella monimutkaisen oloinen saada muistaakseni paras loppu aikaiseksi (se kun pitää sherlokoida tiensä Kauffmanin moottoripyörälle, josta löytyy pussilinen humehia ja sitten mies itse tulee vihaisena paikalle). Loppuja on aina ollut useampi ja symboliikkaa kiitettävästi, joka on paitsi kannustanut tutkimaan joka sentin koko kaupungista (se kai tuo ykkösenkin työlään parhaan lopun idea oli), mutta myös löytämään vihjeitä ja vertauskuvia tarinaan liittyen sen jälkeen kun koko juonen tietää.
No, nyt vähän hairahduin. Yamaoka on/oli koko sarjan sielu ja ellei vastaavaan äänimaailmaan ja tuottajuuteen kykenevää, melko pakollisesti japanilaista seuraajaa löydy, ei taida Hiljakukkulalla olla toivoa päästä takaisin psykologisen kauhun kuningasasemaansa. Toisin sanoen Homecomingista löytyy ripaus kakkosen ja (enemmän) kolmosen tunnelmaa muutaman nappiin osuneen vihollisen ja äänimaailman ansiosta, joissa näkyy Yamaokan kädenjälki. Visuaalisesti ja audiaalisesti Homecoming on edistystä 0riginsista.
En pane taistelu-uudistuksiakaan täysin pahalla; toiminta ei välttämättä pilaa alkuperäistä henkeä, vaan tuo hiukan vaihtelua pelattavuuteen. Pidin myös siitä että oli syy kantaa erilaisia aseita ympäriinsä; eri vihollisille on tehokkain ase eikä silkka kirveellä murjominen tai panosten suruton räiskintä ollut läheskään aina paras vaihtoehto. Lisäksi aseita tuli käyttää työkaluina, joka sekin oli piristävä lisä.
Taistelu vain toimii melko vammaisesti. Pahimmillaan kolmekin eri vihua saatetaan heittää kerralla kimppuun, jolloin leikkely tai pieksentä käy kiusalliseksi. Monessa vähän ahtaammassa tiloissa kamerakulmat tai esteet pilaavat näkyvyyden. Väistely ja iskujen ajoitus on kuitenkin ideana mielestäni tervetullut, totetus vain sattui ontumaan.
Lisäksi vihollisten nitistämisestä on ryövätty monimerkityksellisyys. Ei ole juuri enää tulkinnanvaraista onko päähenkilö niin sekaisin että näkee tavalliset ihmiset epäinhimillisinä hirviöinä, sillä muutkin päähenkilöt vahvistavat näkevänsä saman ja siirtyvät "Ruostemaailmaan" päähenkilön mukana. Tämä vie myös Hilleissä nerokkaasti tähän saakka esitetyn päänsisäisen, henkilökohtaisen helvetin ominaisuuden pois. Lisäksi ihan oikeita ihmisiäkin esiintyy pelissä vihollisina. Kun mukaan heitetään tiimityöskentelyä, musta poliisimies joka puhuu välillä kuin laimea versio Samuel L. Jacksonista ja vääntää muutaman vitsinkin väkivallan ohessa, särkyvät painajaismaailman illuusiot valitettavan tehokkaasti ja amerikkalainen pekonihampurilainen ja tuhannet buddy cop -elokuvat välähtävät sielun silmissä. Peli on myös tolkuttoman väkivaltainen, joka sekin johtunee "länsimoinnista".
Tarinassa on hyvät ja huonot puolensa. Silent Hillin kirjoittaminen kaikkeen tuntuu hiukan väkinäiseltä useasti ja Alex Shepherd (jotain sukua Marylle..?) on hiukan kirskuvalla tavalla James Sunderlandin kopio. Tästä syystä juonen arvaaminen ei fanille ollut mahdottoman vaikeaa.
Downpour on näkemän ja kuuleman mukaan vielä vesitetympi, joten tältä erää tämä kai jäi viimeiseksi edes jotenkin pelaamisen arvoiseksi Silent Hilliksi. Jotain merkillistä tapahtuu Konamilla.
