Portrait of Ruin » arvostelu

Reilu vuosi oli ehtinyt kulua Dawn of Sorrowin julkaisusta Konamin jo lyödessä seuraavan Castlevania-nimikkeen Nintendo DS:n pelitiskiin. Portrait of Ruin jatkaa kannettaville kotiutuneiden kaksiulotteisten Castlevanioiden laadukasta sarjaa.

Harrastajapiirien ulkopuolella lähes unohdettu Mega Drive -klassikko The New Generation esitteli John Morrisin ja Eric Lecarden, jotka yhdessä taistelivat Draculaa vastaan ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Portrait of Ruin sijoittuu kolmen vuosikymmenen päähän vuoteen 1944 jatkaen Morrisin ja Lecarden sukujen tarinaa osana Belmontin klaanin ja Vampyyrintappaja-ruoskan kronikkaa. Viimeaikaisista Castlevanioista poiketen päähenkilöitä on nyt kaksi. Jonathan Morris on perinyt isävainaaltaan ruoskimisen taidon, ja myös miekkojen, kirveiden ja seipäiden käyttö sujuu ongelmitta. Tukena ovat perinteiset lisäaseet, joiden tehokkuutta on mahdollista parantaa ahkeralla käytöllä. Charlotte Aulin hoitaa maagisen puolen loitsuillaan, joihin lukeutuvat erityyppiset hyökkäykset, parannustaiat, muodonmuutokset sekä kyky kutsua sieluja avuksi Sorrow-sarjan tapaan. Tehokkaimpiin erikoisliikkeisiin tarvitaan molempia hahmoja. Kahden hahmon järjestelmä toimii yllättävän hyvin. Energiamittari ja kokemuspisteet ovat yhteisiä, joten molempien taidot kehittyvät tasaiseen tahtiin. Hahmoja voi ohjata joko yhdessä tai erikseen; toinen hahmo voi juosta aina vierellä ja ottaa osaa taisteluun, jolloin tämän elinmittarina toimivat henkiset pisteet. Välillä hahmoilta vaaditaan yhteistyötä, välillä taas pärjää yksikseenkin. Onneksi tilojen vaihtaminen käy silmänräpäyksessä, sillä toiminta on hektisempää kuin koskaan. Aseita ja tavaroita metsästetään edelleen vihollisilta ja kenttien piilopaikoista, ja Vincent-munkin kanssa voi käydä vaihtokauppaa. Jos omaa verkkoyhteyden, on myös mahdollista harjoittaa kansainvälistä liiketoimintaa muiden pelaajien kanssa.

Jonathan Kahden hahmon järjestelmän ohella toinen huomattava uutuus on kenttärakenteessa: Draculan linna on itsessään jo kohtuullisen iso, mutta linnasta pääsee myös ulkopuolisille tasoille vampyyritaiteilija Braunerin maalausten sisälle. Englantilainen kaupunkimiljöö tuo etäisesti mieleen Dracula-elokuvat, Egypti-teema muumioineen ja labyrintteineen sopii hyvin Castlevanian maailmaan ja mukana on myös lähes perinteeksi muodostunut hömppäosio klovneineen. Itse päälinnassa ei ole mitään mitä ei olisi aikaisemmissa peleissä nähty, ja eri alueita on melko vaikea edes erottaa toisistaan, mutta huoneiden ulkoasu vaihtelee miellyttävästi. Tallennuspisteet ja teleportit löytyvät sopivista paikoista, eikä käytäviä juurikaan tarvitse kahlata edestakaisin. Graafinen taso ei juuri poikkea Dawn of Sorrowista - toisin sanoen kaikki on siltä osin kohdallaan. Maalaukselliset taustat tekivät allekirjoittaneeseen paikoin vaikutuksen. Kolmiulotteisuutta on käytetty jonkin verran hyväksi, mikä tuo ulkoasuun lisää syvyyttä. Kierrätystä on valitettavasti myös harrastettu: lähes puolet elävien kuolleiden kaartista on vanhoja tuttuja, ja varsinkin SotNista on kopioitu useita vihollisia pikselintarkasti. Uudet pahikset ovat kuitenkin vähintään yhtä hyvin toteutettuja, ja inspiraation lähteenä on käytetty maalausten teemoja tai toisen maailmansodan aikaista teknologiaa. Pölynimuria raahaava palvelustyttö menee jo huumorin puolelle, ja näkymätön mies ilahduttanee elokuvaharrastajia. Ulkoasun heikoin lenkki on halvannäköinen animetaide, joka toisaalta mahdollistaa näyttävän introvideon.

Portrait of Ruinin suurin haaste on pomotaisteluissa, joita ei päihitä silmittömällä toimintanapin hakkauksella, vaan loppuvastuksen taktiikan ja heikkouksien kanssa täytyy päästä sinuiksi. Sopivilla aseilla ja muutama lääkejuoma taskussa ei suurempia vaikeuksia pitäisi kuitenkaan tulla. Vaikeustaso saisi mielellään olla vähän korkeampikin, mutta tuttuun tapaan kiperämmän Hard-moodin saa aloitettua pelin kertaalleen läpäistyään. Aikaa tähän kului itselläni reilut seitsemän tuntia, mutta erilaisten vapaaehtoisten tehtävien parissa viihtyy kauemminkin. Läpäisyn jälkeen aukeaa myös pari bonusmoodia: lisähahmot tuovat pientä täydennystä pelin juoneen, ja Boss Rush -moodissa voi taistella uudelleen pelin isompia vihulaisia vastaan joko yksin tai kaverin kanssa. Wi-Fi -yhteyttä hyödyntävä verkkopeli on innovatiivinen lisä, mutta pelimuotoja saisi olla enemmän kuin yksi.

Ääniraita on vaikuttavin sitten Lament of Innocencen. Luottosäveltäjä Michiru Yamanen ohella on työskennellyt alan legenda Yuzo Koshiro. Tyylinä on edelleen orkestraalinen teknohumppa, joka sopii mainiosti nopeatoimiseen peliin. Jail of Jewels, Hail From the Past sekä The Gears Go Awry edustavat uusien kappaleiden parhaimmistoa. Pelin myöhemmässä vaiheessa kuullaan remiksejä lähes kahden vuosikymmenen takaa. Cross Your Heart on edelleen täyttä rautaa ja TNG:stä tuttu Iron Blue Intention saa uudenlaisia sävyjä. Mieleenpainuva melodia on myös vanhasta King’s Valley 2 -puzzlepelistä napattu In Search of the Secret Spell. Rauhallisempaa tunnelmointia löytyy Silent Prison -kappaleesta, joka valitettavasti tuo vähän liian hyvin mieleen 007-elokuvien tunnusmusiikin. Heikoimmat esitykset soivat sen pakollisen sirkuskentän taustalla. Nintendo DS:n rajoitteiden vuoksi äänenlaatu ei ole aivan sitä tasoa mitä se oli sampler-levyllä (ja varmasti erikseen julkaistavalla soundtrackilla tulee olemaan). Pelistä löytyy myös hieman englanninkielistä ääninäyttelyä, mutta valitettavasti tärkein dialogi on jätetty tulkitsematta, vaikka pelimoduulilla olisi ollut vielä mukavasti tilaa.

Tarinaan on panostettu tyydyttävästi. Lopputaistelun odottelun sijaan peliä kuljettavat eteenpäin mielenkiintoiset juonenkäänteet, eikä Portrait of Ruinin sijaa TNG:n jatko-osana ole unohdettu. Päähenkilökaksikossa ei kuitenkaan tunnu olevan tippaakaan syvällisyyttä, vaan nuorukaiset tarttuvat naiivin rohkeasti haasteeseen kuin haasteeseen. Pelin yleinen tunnelma on muutenkin rempseä ja kevyenoloinen, eikä toisen maailmansodan käänteistä mainita dialogissa sanallakaan. Värikkään ilmapiirin voi kuitenkin nähdä myös piristävänä poikkeuksena Castlevania-sarjassa.

Portrait of Ruinista löytyy vain hitunen viimeistelyä kaipaavia osa-alueita. Kahden pelihahmon konsepti ja monipuolisempi pelimaailma tuovat tarpeeksi uutta kaksiulotteisten Castlevanioiden jatkumoon. Vaikka juoni ei ihan yllä Sorrow-sarjan mahtipontisuuteen, rohkenisin sanoa että tässä on paras Castlevania sitten Symphony of the Nightin.

Qualtagh