Viimeisin peliarvostelu

  • Castlevania muutti suuntaustaan muutama vuosi takaperin melko karkealla kädellä. Entisen Castlevania-nokkamiehen, Koji Igarashin, tutkimispainotteiset toimintapelit pitivät sarjan pystyssä läpi 2000-luvun alkupuoliskon, mutta sarjan menettäessä suosiotaan alkoivat uudet tuulet puhaltaa. Espanjalainen Mercury Steam brittipomo Dave Coxin johdolla sai vastuun uuden aikakauden Castlevaniasta, jolloin aiemmin japanilainen kuvaus vampyyrimaailmasta muuttui selvästi länsimaisempaan suuntaa, myös pelillisesti... (lue lisää)

Viimeisimmät kommentit

Viimeisin artikkeli

  • Espanjalainen MercurySteam onnistui siinä missä Konami aiemmin epäonnistui. Kolmen mukiinmenevän ja yhden keskinkertaisen 3D-Castlevanian jälkeen sarja on vihdoin saanut osan, jota voi liioittelematta kutsua arvostelumenestykseksi. Castlevania on palannut kehityksen kärkeen... (lue lisää)

Viimeisimmät päivitykset

TOP 5

  1. Dracula’s Curse (4,64)
  2. Super Castlevania IV (4,59)
  3. Symphony of the Night (4,39)
  4. Legacy of Darkness (4,33)
  5. Aria of Sorrow (4,28)

Hae sivuilta

Kestoelovainoa: asiaa Castlevanian jatkuvuudesta

22 vuotta on pitkä aika mille tahansa videopelisarjalle. Castlevania on nyt saavuttanut tuon rajapyykin ja voisi siten siis nostaa väkevän maljan pitkälle taipaleelleen. Mutta juhlinnan ohessa sen täytynee istahtaa hetkeksi katsahtelemaan mennyttä ja tulevaisuutta. Luonnollisesti Castlevanian tulevaisuus on myös suoraan yhteydessä nyt viisi vuotta täyttävän linnavaanijat.com:in sisältöön.

Castlevania-sarjan pelimekaniikkaa on muuteltu vuosien varrella – menestyksekkäästi ja joskus vähemmän menestyksekkäästi. Mikä oli alussa aikarajoitteista suoraviivaista tasohyppelyä jäykillä kontrolleilla, muuttui roolipelielementeillä maustetuksi löytöretkeksi jo Simon Questin aikaan. Varsinaisen mullistuksen tässä kuitenkin teki Symphony of the Night. Molemmat olivat eräänlaisia käännekohtia sarjan elämässä, mutta ero näiden kahden välillä oli kuitenkin vaikutus sarjan myöhempään kehitykseen. Simon’s Quest oli ajan tapaan kokeilu tehdä jatko-osasta täysin erilainen kuin ensimmäisestä. Mutta tekijät (ja ennen kaikkea pelaajat) ilmeisesti kokivat liian radikaalin muutoksen haitalliseksi.

Kolmatta osaa varten palattiin ensimmäisen osan suoraviivaisuuteen, mutta mukaan lisättiin vaihtoehtoisia tasoja ja eri pelihahmoja. Simon’s Questia kritisoidaan syystäkin pelattavuudestaan, mutta ilman sen kokeiluhakuisuutta ei välttämättä olisi osattu yhdistää paloja Dracula’s Cursen luomiseksi. Päätös oli toimiva, sillä Dracula’s Curse on monen mielestä paras Castlevania.

Tismalleen samaa sanovat monet SotN:ista. Mutta palatakseni takaisin pelisarjan jatkuvuuteen; SotN:in kaavalla on tuotettu jo viisi Metroidvaniaa ja mikäli otaksumat pitävät paikkansa, kuudeskin on tulossa. Jotkut eivät ole kyllästyneet kaavaan vieläkään ja Portrait of Ruin viimeisimpänä on kerännyt kiittäviä arvosteluja. En sano Portrait of Ruinia huonoksi peliksi mutta otaksuisin kuitenkin, että kyseisiin arvosteluihin saattaa vaikuttaa huomattavasti myös tietämättömyys sarjan historiasta.

Metroidvania-kaavaan on lisätty erilaisia taikajärjestelmiä ja huomattavimpana uutuutena Nintendo DS:n kosketusnäyttö. Mutta onko tämä tarpeeksi? Dawn of Sorrow(kin) on kelpo peli ja itselläni se menee kolmannelle sijalle Metroidvanioita arvostellessa. Kosketusnäytön käyttöä voi syystäkin pitää tarkoituksenhakuisena. Samasta asiasta on kritisoitu tosin monen muunkin pelisarjan DS:lle versioituja pelejä.

Pelisarjan oma kronologia on kaksiteräinen miekka; pelattavuus ja musiikki ovat monelle niin ensisijaisia, että he eivät välttämättä jaksa keskittyä pelisarjan tarinalliseen sisältöön. Se, kummallako on enemmän merkitystä, on toisen artikkelin aihe, mutta on selvää, että sarjan kovapintaisimmille ja/tai pisimpään Castlevanian parissa viihtyneille sarjan tapahtumilla ja siinä esiintyvien henkilöiden historialla on merkitystä. Kenties tämä on verrannollinen Castlevanian kehitykseen kauhuelokuvamaisesta tasohyppelystä musiikista ja oheistaiteestaan erityisen hyvin tunnettuun, runsaasti roolipelielementtejä sisältäväksi goottihenkiseksi toimintapeliksi. Ajat muuttuvat.

Sarjan sisäinen aikajatkumo käsittää jo lähes vuosituhannen. Väistämättä tästä on seurannut, että juonenkäänteet ovat toistuneet. Ja miksipä eivät olisi; Castlevania on juuriltaan suoraviivainen peli. Sen perusjuonta voisi ehkä kutsua löyhäksi, mutta itse kutsuisin sitä pikemminkin klassiseksi.

Olemme käyneet siis alussa ja lopussa. Pelaajat näkivät Draculan synnyn pimeässä linnassa 11.vuosisadan Euroopassa ja vangitun Draculan linnan katoavan auringonpimennyksen 2000-luvulla Japanissa. Näinkin pitkän ajan jälkeen siis on aiheellista kysyä: mitä enää on jäljellä? Mitä meille voidaan vielä tarjota? Mitä emme ole vielä kokeneet? Kun seuraa suorinta ja laajinta asiakaspalautelaatikkoa, Internet-foorumeja, ei voi välttyä vastaamatta kaikkiin kolmeen: paljon.

Emme ole vielä kokeneet vuoden 1999 taistelua. Emme tiedä tarkalleen mitä tapahtui niiden vuosisatojen aikana, jolloin Dracula ja Belmont eivät olleet kohdanneet vielä kaksintaistelussa. Emme ole vielä pelanneet täysin potentiaaliaan hyödyntänyttä kolmiulotteista Castlevaniaa. Emme ole nähneet, mitä uudella teknologialla tai sarjan aikaisempien pelien mahdollisella uudeelleenversioinnilla voisi saada aikaan. Peleissä on esiintynyt myös hahmoja, joiden kautta mahdollisuus jopa sivusarjojen luomiseen on merkittävä.

Castlevanian on jatkettava kehittymistään, siitä ei ole epäilystäkään. Meneillään on nyt seitsemäs konsolisukupolvi ja päivän sana on suoritusteho. Viime ajat sarja on pysytellyt enimmäkseen käsikonsolijulkaisuissa kaksiulotteisen pelaamisen majakkana kolmiulotteiseksi muuttuneen pelimaailman merillä lämmittäen monen uskollisen fanin sydäntä, mutta riittääkö se enää jatkossa? Voiko kulttiasema olla tarpeeksi pelisarjalle, joka tahtoo säilyä jatkossakin tuoreena kauppojen hyllyillä? Ovatko satunnaiset hyppäykset kolmiulotteisuuteen tarpeeksi sarjan tulevaisuutta ajatellen?

Kolmiulotteisissa Castlevanioissa on ollut puutteita. Niiden grafiikka ei ole hydyntänyt täysin laitteistoaan (johtuen mahdollisesti käytettävissä olevista tuotantoresursseista), niiden pelattavuus ei ole ollut paras mahdollinen ja niiden kenttäsuunnittelu on ollut valitettavan tasapaksua. Mutta kerta toisensa jälkeen ne ovat parantuneet. Eivät vain niin paljon, että ne olisivat näkyneet ylös osoittavina piikkeinä myyntilukemissa. Mistä siis on kiikastanut?

Asian laita on kuitenkin, että silkkojen kokeilujen on päätyttävä ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. Asialle omistautuneimmat fanit ovat odottaneet kärsivällisesti milloin kaikki loksahtaa taas paikoilleen ja Castlevania on yhtä kuin arvostelumenestys, myyntimenestys ja pelaajien suosikki. Näin on ollut aikaisemmin ja niin voi olla myös jatkossa.

Mutta millä tämä saavutetaan? Ensinnäkin, viestintä kuluttajien ja pelintekijöiden kannalta on lisääntynyt yhä enemmän. Tämä palvelee molempien tarkoitusperiä; valmistajat saavat suuremmalla varmuudella valmistettua tuotteen, joka tekee heille voittoa ja pelaajat saavat pelin, joka suo kokonaisvaltaisemman pelikokemuksen uhratulle valuutalle. Yhä enemmän yleistyy, että pelintekijät seuraavat erityisesti keskustelupalstoja kartoittaakseen pelaajien mielipiteitä ja toiveita. Dracula X Chronicles ja Dawn of Sorrow’n lisäpelimoodi ovat suhteellisen selkeitä esimerkkejä, että Castlevania-tiimi kuuntelee sarjan faneja ainakin suosituimpien hahmojen ja erikoisjulkaisujen ollessa kyseessä. Mutta tietävätkö he mitä pelaajat odottavat uusilta Castlevanioilta esimerkiksi kenttäsuunnitelun saralla?

Toinen ongelma on aika. Castlevanioita on tullut viimeisten seitsemän vuoden aikana yhdeksän. Se on iso määrä. Vaikka suhteutamme uudelleenjulkaisutkin julkaistujen pelien määrään, ”FastVania” on ilmiö, joka väistämättä vaikuttaa pelien laatuun. Pelit eivät ole olleet mielenkiinnottomia, mutta niissä on ollut myös paljon samaa. Osaksi tämä on hyvä asia, osaksi ei niin hyvä.

Hiljaa hyvä tulee, kuuluu vanha sananlasku. Oma yksinkertainen mielipiteeni on, että CV-tiimin on varattava enemmän aikaa uusien pelien kehittämiseen ja käytettävä suunnitteluvaiheessa hyväkseen pelaajien mielipiteitä. Fanit eivät katoa minnekään, vaikka he joutuisivat odottamaan seuraavaa peliä pidempään. Päin vastoin. Odotus saisi varmasti suurimman osan keskittymään sarjan aikaisempiin peleihin suuremmalla innolla ja odottamaan jatkoa toiveikkaana.

Pelasin Castlevaniaa ensimmäisen kerran noin 17 vuotta sitten. Se on ensimmäisiä omistamiani pelejä ja jäi lähtemättömästi mieleeni. Minusta ei kuitenkaan tullut saman tien sarjan fania. Se tapahtui vasta noin 11 vuotta myöhemmin. Tuolloin löysin sarjan uudelleen, kokonaisuudessaan. Vaikka sarjan merkitys elämässäni on väistämättä vähentynyt ja varmasti tekee niin ajan kuluessa enemmän, kuvailisin itseäni silti edelleen Castlevania-faniksi. Odotan edelleen mielenkiinnolla seuraavaa peliä ja miten sarjan käy jatkossa. Olen siis elävä esimerkki siitä, että myös fanipohja voi kehittyä sitä mukaa kuin pelisarjallekin tulee ikää.

Castlevania ei ole ainutlaatuinen yli kaksikymppisten pelisarjojen joukossa, mutta sen ikä on saavutus, johon ei tule suhtautua kevyesti. Aika näyttää, mitä kohtalolla on varattuna Castlevanialle ja sitä harrastaville. Uutta odotellessa jatkakaamme elämämme linnoissa ruoskien kynttilöitä siinä toivossa, että niiden sisälle kätkeytyy mieluisa yllätys. Toivottelen pitkää ikää sekä Castlevanialle että Linnavaanijoille.

6.4.2008
Kirjoittanut


Kirjoita kommentti

© 2003-2019 Linnavaanijat | Info | Mobiilisivut
Castlevania logos, artworks, games, names, etc. are copyrighted by Konami. Powered by WP - RSS