Castlevania - Arvostelu
Kun pelisarjaan perehtymätön ajattelee sanaa Castlevania, tulee hänelle ensimmäisenä mieleen Simon Belmont. Eikä syyttä; mieshän on Draculaa itseään lukuunottamatta ollut pelien pääosassa Castlevania– hahmoista useiten, joskin suurin osa Simonin tähdittämistä peleistä katsotaan NES:ille valmistetun Castlevanian uusintaversioiksi. Castlevania on joka tapauksessa Simonin ensimmäinen ”virallinen” taistelu Draculaa vastaan.
Toisin sanoen, kyseessä on peli, joka periaattessa aloitti koko sarjan, Simonin toimiessa sittemmin niin monille tutuksi tulleena sankarina. MSX:lle ilmestynyt Vampire Killer ei vielä kantanut Castlevanian nimeä, vaikka kannet ovat lähes identtisiä. Japanissa asia on toki toisin, sillä molempien pelien nimet ovat ”Akumajou Dracula – Demon Castle Dracula”, samoin kuin 1988 ilmestyneen pelihallikone Haunted Castlen. Siksikin Castlevaniaa voi pitää sarjan aloittavana ja esittelevänä osana, että Vampire Killer julkaistiin Japanissa, osassa Eurooppaa, mutta Amerikassa ainoastaan Brasiliassa, NES:iä huomattavasti vähemmän tunnetummalle MSX:lle.
Castlevania esittelee kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat aikojen saatossa muodostuneet pelisarjan tavaramerkeiksi. Ensimmäisessä kentässä soi Vampire Killer, joka on vakiintunut uusiutuvaksi musiikkikappaleeksi useina erilaisina versioina lukuisissa myöhemmissä CV–peleissä. Peli esittelee klassisia, myös myöhemmissä osissa tavattavia vihollisia, kuten Viikatemiehen, Meduusan, Muumion ja tietenkin Draculan itsensä. Peli alkaa nuoren Simon Belmontin kävellessä Draculan linnan portille. Alku on sinällään karu, eikä selitä tarinasta juuri mitään, toisin kuin ohjevihko, joka sekin vain vähän. Silti jo aloitusanimaatio on vaikuttava ja saa lyhyen musiikkipätkänsä avulla selkäpiin karmimaan, hyvässä mielessä. Kynttilöitä ruoskitaan sydämien toivossa, joiden avulla taas käytetään linnasta löytyviä aseita. Näitä ovat kirves, pyhä vesi, tikari, heittoristi sekä ajan pysäyttävä kello, kuten suurimmassa osassa joka tyylilajin Castlevania– pelejä. Kirves on nopea ja melko tehokas, hyödyllisin lentäviä vihollisia vastaan. Pyhä vesi on tehokas, mutta hidas ja rajoittuu melko pienelle alueelle. Tikari on pelissä nopea, mutta heikkotehoinen. Risti taasen on ehkä koko pelin monikäyttöisin erikoisase, toimien bumeranfin tavoin. Se on melko tehokas ja tepsii jokaiseen viholliseen, erityisesti Draculaan. Kello pysäyttää kaikki tavalliset viholliset, muttei useimpia päävihollisia (Muumiot, Frankensteinin hirviö, Viikatemies, Dracula). Kellon vaikutusaika on lyhyt eikä se aiheuta itsessään vahingoa vihollisille.
Pelissä on kuusi tasoa, jotka vaikenevat loppua kohden ollen haastavia jo alkupäästä. Joskus vaaditaan lähes sekunnintarkkaa hyppelyä, erityisesti kuiluja ylittäessä ja kurittaessa vaikeimpia loppuvastustajia.
Castlevanian suurimmat viat johtuvat ajan hampaasta. Ohjattavuus on kankeaa. Simon kävelee kuin tärkätty hanhi. Automaattinen tuskanhyppy vahinkoa otettaessa aiheuttaa raivostuttavia kuilukuolemia (erityisesti Medusan päät kunnostautuvat näissä..). Ei puhettakaan liikkumisesta hypättäessä tai tallennushuoneista. Ei salasanajärjestelmää. Jatkomahdollisuuksia on kuitenkin loputon määrä ja jos lopullisessa taistelussa kreiviä vastaan kuolee, peli jatkuu tornin juurelta. Musiikit ovat melodioiltaan ikimuistoisia, mutta NES asettaa rajoituksensa. Grafiikka kokonaisuudessaan on vaatimatonta verrattuna 1990 ilmestyneeseen Dracula´s Curseen tai 1986 ilmestyneeseen Vampire Killeriin. Taustat ovat aikaan nähden hienoja ja yksityiskohtaisia, mutta melko värittömiä. Kentät itsessään ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi kuutioita ja Simon itse näyttää lähinnä suklaavaniljassa kastetulta piparkakkumieheltä.
Miksi siis annan pelille 8,7 / 10 ? Koska heikkoudet antaa vielä nykypäivänäkin pelille anteeksi. Tuntuma, vaikkakin ohjattavuudeltaan välillä tuskaisa (joka aidolla NES:illä pelattaessa johtuu paljolti myös ristiohjaimesta), on ikään kuin muotti sarjan myöhemmille kentälliselle peleille, samaan tapaan kuin Simon´s Questia voi pitää epälineaaristen, kentättömien CV – pelien varhaisena esi-isänä . Esimerkkeinä Castlevanian tasohyppelytoiminnan suorista perillisistä mainittakoon Dracula X – Rondo of Blood ja Castlevania 3 – Dracula´s Curse, joskin kyseiset pelit erosivat Castlevaniasta suuresti salamääräänsä ja osittain vaihtoehtoisen etenemisensä takia. Samaiset pelit kopioivat myös Castlevanian kenttärakennetta: etene tuhoamalla vihollisia ja kentän lopussa odottavia päävihollisia, hanki parempia aseita, kerää pisteitä ja ennen kaikkea, varaudu haasteisiin. Vaikka nämä tuntuisivat sopivan sarjan kaikkiin peleihin, voi sanoa, että ”Metroidvaniat” eivät juurikaan muistuta Castlevaniaa pelattavuudeltaan, juuri lineaarisuuden puutteen takia. Monet Castlevania–harrastajat kaipailevatkin takaisin ”vanhan koulukunnan” kenttäjärjestelmää, jossa on sama suoraviivainen tuntuma kuin esim. Super Castlevania IV:ssä , joka taas on parannettu uusinta Castlevaniasta. Suurimman ”alkuperäisnälän” sammuttaa minusta parhaiten juuri Castlevania, ja pelaan sitä edelleen säännölisesti.
Nykyajan rivipelaaja saattaisi sanoa: vaikea, vaatimaton, tavanomainen tasohyppely. Minä taas sanon: haastava klassikko, 8-bittisen Nintendon parhaimmistoa.
Castlevania on siis pelisarjan pioneeri ja sijoittuu ainakin tällä hetkellä allekirjoittaneen kymmenen kaikkien aikojen suosikkipelien joukkoon.