Legends - Arvostelu
Alkuperäiselle Game Boylle julkaistiin kolme Castlevaniaa, joista Legends harvinaisen myöhään; Belmont’s Revenge oli julkaistu seitsemän vuotta aikaisemmin. Tämän lähes kymmenvuotisen tauon aikana muille alustoille julkaistiin muun muassa jättimenestys Symphony of the Night. Muista peleistä Legends eroaa ainakin sankarin perusteella: pääosassa on nainen, Sonia Belmont, jonka oli tarkoitus olla virallisen CV – aikajanan ensimmäinen Draculaa vastaan noussut Belmont. Sittemmin tekijätiimin suunnitelmat muuttuivat: tehtiin Lament of Innocence ja ilmeisesti Soniaa ei tulla tulevissa peleissä tunnustamaan olemassaolleeksi, samaan tapaan kuin Nintendo 64:n Castlevaniat ja Game Boy Advancen Circe of the Moon on ”pyyhitty”. Sonian oli tarkoitus tähdittää myös Segan nyttemmin jo ”kuolleelle” Dreamcastille valmisteltua, peruutettua Castlevania Resurrectionia.
Legends tarjoaa virkistävää vaihtelua uudenlaisen sankarin muodossa, vaikka tämän naiselliset piirteet eivät GB:n näytöllä pääse juurikaan oikeuksiinsa. Vahinkoa ottaessaankin hän kuulostaa kovin samanlaiselta kuin muutkin Belmontit. Sonian oli todella tarkoitus olla ensimmäinen ruoskaan tarttunut vampyyrintappaja, mutta Legends ei tosiasiassa kerro juuri mitään syytä Belmont – klaanin taipumuksesta hyppiä vanhassa linnassa ruoskien matkalla verilasista hörppivän pimeyden lordin luokse. Luonnollisestikin tämä johtuu paljolti myös rajoittavasta Game Boysta; oli pakko keskittyä olennaiseen eli peliin itseensä. Sonia tapaa matkallaan kuitenkin aikaisemmista osista tutun Alucardin, joka on ilmeisesti tämän rakastaja. Kreivi itsekin avautuu viimeisessä kaksintaistelussa muutamaan otteeseen Sonialle ja toisinpäin, mutta mitään uutta ja mullistavaa ei kuulla. Kuvio on siis tuttu: matkataan Draculan demonilaumaa tuhoten linnan sisimpään sopukkaan, jossa tavataan paikan isäntä itse. Mukaan on toki laitettu pienoista ongelmanratkontaa, eräälainen sivutehtävä, jolla saadaan jo toistuvaksi teemaksi muodostunut erilainen loppu.
Useimmissa nykyajan CV – peleissä loppuja on vähintään kolme, Legendsissä saadaan tavallisen lisäksi vain yksi erilainen lopetus, mikäli Sonia löytää kuusi erikoisesinettä, jotka ovat: risti, pyhä vesi, kello, tikari ja kirves sekä erikoisesine. Aivan oikein, viisi ensimmäistä ovat useampien Castlevania – pelien erikoisaseet, joita ei kylläkään pelissä käytetä laisinkaan. Sen sijaan Sonia saa ensimmäisestä tasosta edettyään käyttöönsä sieluaseita, jotka kaikki vaikuttavat eri tavoin. Sonia pystyy myös muuntamaan itsensä hetkiseksi voittamattomaksi. Tämä taasen kuluttaa omaa taikamääräänsä. Useimmat sieluaseista edustavat elementtejä. Maa palauttaa elinvoimaa, tuli vahingoittaa kaikkia ruudussa näkyviä vihollisia, ilma pysäyttää ajan, vesi ampuu kohtisuoraan eteenpäin pienen energia-aallon. Elementtiaseiden lisäksi loppupään salaisesta tasosta löytyy ”lepakon sielu”(kenties Alucardin voima?), joka ei vain vahingoita, vaan häivyttää näköpiirissä olevat tavalliset viholliset kokonaan. Esineiden etsintä ei kylläkään tarjoa vähänkään kokeneelle pelaajalle juuri minkäänlaista haastetta. Aseita ei voi menettää häviämällä ja niitä voi vaihdella mielensä mukaan.
Pelirakenne on lineaarinen tasosysteemi , joka hairahtuu hiukkasen, mikäli etsii erikoisesineet. Valinnaisuus ei kuitenkaan ole samaa luokkaa kuin esim. Belmont´s Revengessä tai Dracula´s Cursessa, joissa oli vapaus edetä eri järjestyksessä, viimeksi mainitussa jopa eri hahmoilla. Kuten muista GB:n Castlevanioista, Legendsistäkään ei löydy portaita, vaan ylös ja alas kuljeskellaan köysiä pitkin. Vaikka seikka kuulostaa merkityksettömältä, ainakin itseni mielestä tämä jollain tapaa latistaa tunnelmaa, pelattavuudesta puhumattakaan. Samaan tapaan kuin ruoska ja loitsut, portaat kuuluvat mielestäni Castlevaniaan. Tämä pätee myös Adventureen ja Belmont´s Revengeen. Alkuperäistä Castlevania – kaavaa noudattaen Legendsin tasoista löytyy kuitenkin aikarajoitus.
Sonian ohjattavuudessa ei ole juurikaan moitittavaa. Hän kävelee tomerasti eteenpäin, mutta juokseminen tai ryntäily ei ole mahdollista. Joskaan tasojen kokoluokka ei ole samansuuruinen kuin esim. SotN:issa, joten todella nopeaan liikuskeluun ei ole varsinaista tarvettakaan. Ruoskaa voi tehostaa kynttilöistä satunnaisesti saatavilla kristallipalloilla. Tämä onnistuu kolmeen kertaan, jonka jälkeen ase on parhaimmillaan. Täysin tehostettuna ruoska ampuu energiapalloja, samaan tapaan kuin muissa GB -Castlevanioissa. Legendsissä ruoska-ammunta ei kuitenkaan vaadi täyttä elinvoimaa, toisin kuin Adventuressa ja Belmont´s Revengessä. Sonian hyppyjä on mahdollista ohjailla ilmassa ja hän kykenee kävelemään kyykyssä , samaan tapaan kuin Simon Belmont Super Castlevania IV:ssä. Sonia kiipeää köysiä hitaasti, mutta voi liukua alaspäin nopeasti. Ruoskalle ei energiapallojen ammunnan lisäksi asetettu muita erikoisominaisuuksia, monisuuntainen ruoskinta tai pyöritys ei Legendsissä onnistu.
Grafiikka on sellaista, mitä Game Boylta sopii odottaakin; mustavalkoista ja tihruista, kuitenkin ainakin itseni mielestä parempaa kuin Adventuressa tai Belmont´s Revengessä. Vaikka Sonian piirteet ovat karun huomaamattomat, monet viholliset on onnistuttu kuvaamaan suhteellisen hyvin. Taustat ovat uudelleentoistuvia, tylsähköjä ja yksityiskohdattomia. Mielestäni Legends on GB:n Castlevanioista parhain. Sen musiikki on tasoltaan kohtuullista, sopivan vaihtelevaa, välillä jopa Castlevania – tyylistä rajusti poikkeavaa (en ole varmastikaan ainoa, jolle esim. neljännen tason musiikki toi elävästi mieleen Mega Manin). Itse jäin kylläkin kaipaamaan sarjan peleihin kuin vakka kanteen sopivaa urkumusiikkia, joka ei GB:llä kuitenkaan ole mahdollinen. Vaikka musiikki on kohtalaista, äänet ovat yleisesti ottaen huonoja, eikä niitä paljoa pelissä kuullakaan.
Vaikka Legends siis lukeutuu ainakin itseni mielestä Game Boyn parhaimmaksi Castlevaniaksi (tiedän, että olen mielipiteeni kanssa vähemmistössä, Belmont´s Revengeä pidetään yleisesti parhaana), onko se hyvä peli? Legends on kohtalainen tasohyppely aikaan nähden jo vanhentuneelle alustalle, mutta Castlevania – sarjassa se lukeutuu tason häntäpäähän. Ensinnäkin, se on naurettavan helppo (esim. Meduusa häviää istumalla yhdessä paikassa ruoskimalla, Alucardin taisteluäly taasen on rivizombin luokkaa. Ehkä hän sittenkin hävisi tahallaan ). Toisekseen, kenttärakenne on korkeintaan välttävä naruineen ja vähäisine haasteineen sekä helppoine vihollisineen. Tasot kärsivät karkeista suunnitteluvirheistä, joskus on lähes mahdotonta välttää osumasta piikkeihin hypätessä eteenpäin paikasta, jossa se on pakollista. Kolmanneksi, Legends ei tarjoa lainkaan mitä lupaa. Se ei sovellu Belmontien taistelusaagan ensimmäiseksi osaksi, sillä Game Boy ei kerta kaikkiaan kykene tarjoamaan resursseja laajaan, mielenkiintoiseen seikkailuun. Henkilökohtaisesti koen tämän kovin ikäväksi, sillä Sonia on melkoisen mielenkiintoinen Belmont, joka olisi ansainnut itselleen kunnollisen pelin.
En siis suosittele Legendsiä muille kuin kovimmille asianharrastajille ja heillekin pienehköllä varauksella ja lähinnä keräysmielessä. Näin ollen annan sille 6.5 / 10 pistettä. Sanoisin lopuksi kuitenkin, että kyseessä on mainettaan huomattavasti parempi peli, jonka olen jaksanut pelata läpi useaan otteeseen.