Super Castlevania IV - Arvostelu
Castlevania – sarjan virallinen aikajana eli listaus pelien tapahtumien vuosiluvun mukaan on vuosien saatossa ikään kuin maalannut itsensä nurkkaan. On esitetty uusia, korvaavia hahmoja ensimmäisten tilalle ja aikaa sitten luovuttu Draculan heräämisestä henkiin vain kerran vuosisadassa. Ehkä yksi suurimmista tarinan pitämättömyyksistä on Simon Belmontin usea taistelu Draculaa ja hänen pimeyden armeijaansa vastaan. Simon´s Quest on kylläkin suora, virallinen jatko – osa Castlevanialle, mutta muut ( Akumajou Dracula X6800 & Chronicles, Super Castlevania 4 ja miksei myös Vampire Killer sekä Haunted Castle ) muistuttavat tarinaltaan ja osaksi myös tasojensa ulkomuodoltaan sekä -rakenteeltaan niin paljon alkuperäistä Castlevaniaa, että niitä on yleisesti alettu pitää sen uusintaversioina. Sharpin pelikonsolille vain Japanissa julkaistu Akumajou Dracula X6800 ja myöhemmin ikään kuin uusinnan uusintana julkaistu Chronicles on viralliselta taholta tällaiseksi tunnustettukin. Vampire Killerin ja Haunted Castlen juonellisen epämukaisuuden ymmärtääkin; tuolloin ei vielä edes suunniteltu parikymmentä vuotta jatkuvaa pelisarjaa, jonka pääosassa on vampyyreja jahtaava klaani, vaan lähinnä myyvää toimintapeliä. Super Castlevaniasta sen sijaan ei annettu minkäänlaista ”virallista tiedotetta”. Ohjekirjan taustarina ja alun introanimaation prologi ovat tuttua, lyhytsanaista laatua. Jotkut Castlevania – harrastajat sijoittavat Super Castlevania IV:n alkuperäisestä Castlevaniasta erilliseksi seikkailuksi, selittäen jommankumman pelin taustalla olevan Draculan ennenaikaisen henkiinherätyksen ja toisessa ”luonnollisen”. Tämähän ei käsittääkseni kuitenkaan suju ongelmitta, kuten kumpaisenkin pelin tarinat osoittavat eikä Simonin muiden pelien mukaan ottaminen juurikaan selkeytä asiaa.
Toisin sanoen, Super Castlevania IV otti kerronnallisesti oikeastaan askeleen taaksepäin ( Dracula´s Curse sisälsi mm. erilaisia pelattavia hahmoja ja eri polkuja läpäisylle), mutta minkälainen peli on muilta osin kyseessä? Tähänastisesti paras suoraviivainen CV ja ehdottomasti niin visuaalisesti kuin audiaalisestikin upein peli kaikkein tunnetuimmalla Belmontilla. Voisin hehkuttaa useita rivejä niin musiikista, grafiikasta kuin pelattavuudestakin, mutta aloitan keskittymällä ominaisuuteen, joka periaatteessa nivoo äsken mainitut yhteen ja hakee toistaiseksi vertaistaan koko pelisarjassa.
Pelin tunnelma on nimittäin aivan uskomaton, ainakin itseni, sarjaa paljon pelanneen mielestä. Se on monen eri tekijän yhdistelmä: tummanharmaan väripaletin, goottisen, useita pelisarjan klassikoita ( mm. Vampire Killer ja Bloody Tears sekä sittemmin myös klassikoksi vakiintunut Simon´s Theme) sisältävän urkumusiikin ja yksikohtaisen taustapiirtonsa sekä monipuolisen animointinsa. En tiedä onko nostalgialla (erit. ensimmäiseen Castlevaniaan liittyen) paljonkin osuutta asiaan, mutta juuri SCV IV:ssä tuntuu, kuinka Simon tekee matkansa todella täysin yksin, koko valtavassa linnassa massiivista demonilaumaa vastaan. Erityisesti lopun vääjäämätön Belmont – Dracula – kaksintaistelu on särmikkäämpi kuin aikaisemmissa osissa. Simonin harteille ei ole suotta nostettu Draculan arkkivihollisen viittaa. Vaikka perusasetelma siis on vanha ja esim. toissijaisten aseiden arsenaali on tuttu, (kirves, pyhä vesi, heittoristi ja tikari), Super Castlevania 4 onnistuu vangitsemaan ilmapiirin, johon muut CV – pelit eivät ole mielestäni vielä kyenneet. Kenties SotN onnistuu tässä edes lähelle tarjoten uudenlaisen pelattavan päähahmon, aikaisemmista osista perustavanlaatuisesti eroavan taistelusysteemin roolipelielementteineen sekä sarjan ehdottomasti parhaan ääniraidan. SotN:in kiinnostavuus perustuu kuitenkin täysin eri seikkoihin kuin SCV IV:n ja se painii jo tasorakenteensa vuoksi eri sarjassa, joten näitä kahta omalla tavallaan erinomaista peliä on vaikea verrata keskenään. Sen sijaan muihin uusintaversioiksi oletettuihin verrattuna SCV IV on parhain. Kolme vuotta sitten (2001) julkaistu Chronicles kalpenee vuosikymmen sitten (1994) julkaistun SCV IV:n rinnalla. Jopa musiikki päihittää niin Chroniclesin uusintaversion kuin alkuperäisen Sharp – konsolin pelin ja Chroniclesissa on sentään CD – laatuääni.
Vaikka SCV IV:n musiikki on siis taattua Castlevania–laatua, äänet ovat omituisesti melkoisen matalalaatuisia. Muun muassa ruoskanheilautus tuo elävästi mieleen virvoitusjuomapullon tai kaljatölkin avauksen ja Draculan mystisen voiman luoma meteli taas kuulostaa lähinnä hiljaiselta tehosekoittimelta.
Tasoja on yhteensä yksitoista. Vihollisvalikoima on tarpeeksi vaihteleva, mukaan ei ole laitettu turhaan useita eri tyyppejä yhdestä vihollisesta, joka on mielestäni hyvä (esim. AoS sisältää mielestäni paljon tarpeettomia, vain hiukan toisistaan eroavia vihollisia). Suurimman haasteen tasoissa muodostavat erilaiset ansat ja toisinaan hektinen tahti. Loppuviholliset ovat tavallisten tapaan suhteellisen helppoja, jotkut eivät silloin tällöin kykene edes vahingoittamaan. Esimerkiksi Akmodan (muumio) päihitetään lähinnä eri tasolla paikalla ollessa ruoskaa alaspäin heiluttamalla. Loppuvastustajat eivät kokonaisuudessaan tarjoa haastetta juuri nimeksikään. Vaikka Dracula itse käyttää tuttua teleporttaustaan, hänen hyökkäyksensä eroavat aikaisemmista osista hitusen ja hän on taistelutavaltaan näin ollen alussa jonkun verran haastavampi kuin aikaisemmissa osissa. Loppujen lopuksi hänkin intoutuu silti tipauttamaan elinvoimaa palauttavaa ravintoa ja puolessavälissä taistelua hänen voimansa hupenevat huomattavasti. Pelattavuutta ja helppoutta edesauttaa toki rutkasti mainio ohjattavuus, johon kuuluu mm. kahdeksansuuntainen ruoskintamahdollisuus, käveleminen kyykyssä sekä ruoskan käyttäminen tartuntatyökaluna Simonin heilauttamiseksi eteenpäin. Lisäksi ruoskalla voi huitoa löysänä, samaan tapaan kuin muun muassa Juste pystyi Harmony of Dissonancessa.
Grafiikka on Super Nintendon suomien mahdollisuuksien ansiosta huima harppaus NES:istä. Simon on asultaan ja ulkomuodoltaan lähes tarkka kopio alkuperäisen Castlevania – pelikasetin etiketin kuvasta, kuten hän mahdollisuuksien mukaan olisi eittämättä ollut ensimmäisessäkin osassa. Hän myös kävelee vihdoinkin kuin normaali ihminen. Parhainta grafiikassa ovat kuitenkin vihollisanimaatiot ja erityisesti taustat. Monesti tulee kylläkin sellainen tunne, ettei tietyillä ominaisuuksilla ollut itse pelin kanssa varsinaista tekemistä, vaan tarkoitus oli esitellä SNES:in kykyä tuottaa kaunista katseltavaa (esim. neljännessä tasossa on ympäri pyörivä huone ja taustalle taiotaan valikoima erilaisia hienosti liikkuvia valoefektejä ). Grafiikkakikkailut ovat kuitenkin kirsikkana komean kakun päällä ja mitäpä kenelläkään olisi silmänruokaa vastaan, erityisesti pelattavuudeltaan erinomaisessa pelissä? Vaikka joidenkin mielestä kentät eivät tarjoa täysin sitä mitä SNES:in grafiikkamoottorilta odottaisi, mainittakoon, että alkuperäinen peli näyttää täysin erilaiselta televisioruudulta katsottuna. Kieltämättä pinnallinen grafiikka on paikoitellen kulmikasta, jopa epäselvää, mutta se on omiaan tukemaan synkkää ilmiasua, jonka vastapainona toimivat valoisat, vaihtelevat taustat.
Hyvässä arvostelussa mainitaan kuitenkin aina myös huonoja puolia. SCV IV:ssä näitä ovat vaikeustaso, pelin taustatarina sekä äänimaailma. Toki vaikeustaso on aivan erilainen esim. oikealla SNES – ohjaimella, ilman tallennuspaikkoja, mutta peliä voi kutsua melkoisen helpoksi, joskin se on huomattavasti haastavampi kuin esim. GBA:n CV – pelit. SCV IV on kuitenkin juuri sopivan mittainen. Tarina on kummallisuus virallisessa aikajanassa, mutta yhdenmukaisuutta ei liene aina realistista odottaa peliltä, joka kuuluu nyt jo useita vuosia jatkuneeseen sarjaan, jonka sisin tekijätiimi on vaihtunut useammin kuin kerran. Castlevania on ikään kuin kasvanut nykyisen kaltaiseksi pelisarjaksi uudelleenmuodostuttuaan useampaan kertaan. Nykyään panostetaan ehkä enemmän tarinaan ja henkilöhahmoihin, joiden puutteesta pelisarjan vanhimmat, kuten Super Castlevania IV, joidenkin mielestä ehkä kärsii. Itseni mielestä se on silti tyylikäs ja toistaiseksi pelisarjan ehdottomasti tunnelmallisin osa.