Circle of the Moon & Concerto of Midnight Sun OST

Arvostelu

Game Boy Advancelle julkaistut CotM ja Hod ovat saaneet myös ikioman soundtrackin. Konami ei ilmeisesti kehdannut tehdä erillistä soundtrackia pelille, mikä loppujen lopuksi oli hyvä ratkaisu näin kuluttajan kannalta. Ei sillä, että musiikki olisi luokatonta, vaan julkaisujen lyhyt väli ja kappaleiden vähyys sekä tietynlainen äänentason samankaltaisuus edellytti pelien ääniraitojen sulautumista yhteen.

Ensiksi käydään CotMn kimppuun. Pelin ääniraitaa voisi huoletta kutsua kierrätykseksi. Suurimman osan kappaleista on väkertänyt maineikas Konami Kuheiha Club ikivihreineen. Uusista raidoista vastaavat Sotaro ”sotamusiikkia nääs” Tojima ja Hiroshi Mitsuoka. Jätän tässä analyysissa Kuheiha klubin vanhat tuotokset väliin ja keskityn näiden uusien kappaleiden tarkasteluun. Sotaron sävellykset (tr5, 10, 17) ovat mahtipontisia sotarumpujen mättöä. Eikä siinä mitään, minä tykkään mahtisesta paatoksesta kuin hullu banaanista. Proof of Blood -kappaleeseen on hauskasti upotettu hieman melankolista tangoa mukaan, mielenkiintoisen kuuloista. Mitsuoka (tr4, 18, 19) vastaavasti rykäisi kolme hieman rauhallisempaa (lukuun ottamatta Inversion -kappaletta), CotM:n päätösraidat ovat sitä loppufiilistelyä, jossa ei ole epäonnistuttu. Lukuun ottamatta paria huippua, CotM ei yllätä millään musiikin osa-alueella. Pääosin vanhoilla sävellyksillä ratsastettu materiaali ajaa tylysti uuden yli. Joka tapauksessa Sotaron sävellykset ovat piristäviä ja sopivat hyvin cv-pelien taustalle.

Paljon musiikin osalta parjattu Concerto of Midnight Sun ei yllätä myöskään levyllä. Kaikki ovat uusia kappaleita (paitsi raita 44), mutta mitään mullistavaa ei ole keksitty. Soshiro Hokkai (nimi ylös!) on työstänyt suurimmanosan kappaleista. Michiru Yamane on puolestaan käsitellyt 42-44 raidat. Äänentaso on suoraan sanottuna ala-arvoista eivätkä melodiatkaan ole säväyttäviä. Name Entry on uusittu versio Castlevania ykkösen Underground -kappaleesta ja onnistuu olemaan kirkaasti alkuperäistä heikompi. Saavutus sinäänsä. Ei todellakaan sovi Castlevaniaan, ennemmin johonkin skifispedeilyyn. Successor of Fate ja Offence and Defence edustavat CoMS:n parasta antia. Kappaleissa on jotain uutta ja basso kulkee mukavasti. Chapel Of Dissonance -kappaleessakaan ei ole mitään suurempaa vikaa, mukavasti kulkeva. Tosiasia on kuitenkin se, että mikään tällä levyllä ei nouse ylitse muiden (ellei lasketa Vampire Killer -sävelmää) ja alkavat pidemmän päälle ärsyttämään. Lyhyinä annoksina kappaleet tuntuvat mukavilta. Levyn viimeisenä raitana kuuluva äänellisesti paranneltu Chapel Of Dissonance toimii paremmin kuin hyvin. Tätä kuuntelemalla tajuaa, kuinka tärkeä osa hyvä äänenlaatu on pelinautinnossa.

Loppukommenttina todettakoon, että nämä Game Boy Advancelle julkaistujen cv-pelien musiikit eivät ole sitä tasoa, mitä niiden haluaisi olevan. Eivät ne ole toivottomia, muttei niistä kannata myöskään vaahdota lapsenlapsille.