The New Generation - Arvostelu
Sega Mega Driven kulta-ajan loppupuolella julkaistu Castlevania: The New Generation lienee suurelle yleisölle sarjan tuntemattomampia tekeleitä sen jo alunperin heikohkon saatavuuden vuoksi. TNG on puitteiltaan varsin omalaatuinen seikkailu Castlevaniaksi; ajallisesti se sijoittuu ensimmäisen maailmansodan tienoille, ja Draculan liittolaisia vastaan taistellaan todenmukaisissa kohteissa ympäri Euroopan.
Tällä kertaa heti alkuruudussa voi valita kahden pelattavan hahmon väliltä. John Morris, Belmontien jälkeläinen, taitaa perinteisen ruoskan heiluttelun. Mystisen taustan omaava Eric Lecarde taas käyttää ruoskan asemesta seivästä. Molemmilla hahmoilla on omat erikoisliikkeensä, joita todellakin kannattaa hyödyntää pelin edetessä. Lecardella monet isommat pahikset hoituvat ketterämmin tehokkaan seiväshyppyliikkeen ansiosta. Hahmojen vasemman käden asearsenaalit eivät liiemmin eroa toisistaan: molemmat osaavat käsitellä legendaarista bumerangia, pyhää vettä ja kirvestä. Lisäaseita voi myös hyödyntää eri tavoin jos omistaa kynttilöistä saatavia timantteja (eli sydämiä) riittävästi. Hahmojen ohjaus on selvästi ketterämpää verrattuna aikaisempiin Vanioihin. Ainoa valituksen aihe voisi olla hypyn ohjautumattomuus ilmassa, mutta sehän tuo vain realismia peliin.
The New Generation koostuu kuudesta kohtalaisen suuresta tasosta, joissa seikkaillaan mm. Pisan tornissa ja sen liepeillä, saksalaisessa asetehtaassa ja kuuluisan Draculan linnan raunioilla Transilvaniassa. Kentät poikkeavat toisistaan mukavasti ja ovat rakenteeltaan useimmiten perinteistä Castlevaniaa. Mukaan mahtuu toki myös yllättäviä ja omaperäisiä osuuksia. Esiintyvien vihollisten joukossa on aluksi tuttuja luurankoja, zombeja ja meduusanpäitä, mutta varsinkin pelin loppupuolella pelaaja tutustutetaan mitä erikoisempiin kummajaisiin. Jokaisessa kentässä on ainakin yksi välivastus riippuen pelaako easy- vai normal-tasolla. Nämä voivat olla jopa ruudunkokoisia ilmestyksiä, mutta vihollisen älykkyyttä ei välttämättä kannata mitata koon perusteella.
Pelin graafisia ominaisuuksia on usein verrattu sen edeltäjään, Super Castlevania neloseen. Monet väittävät, että Mega Driven tekniikka on vanhentunutta verrattuna Super NES:iin. Omasta mielestäni The New Generation on kuitenkin siistimpi ja taustagrafiikoiltaan edeltäjäänsä loisteliaampi. Toki on myönnettävä, ettei Mega Drive kaikkiin Super Castlevanian erikoisefekteihin kykene. Kyseessä on joka tapauksessa yksi Segan 16-bittisen näyttävimpiä pelejä, enkä keksi grafiikkapuolelta mitään valittamisen aiheista. Mitä nyt alkuperäisversion veri oltaisiin voitu jättää poistamatta – tässä syy, miksi suosittelen enemmän jenkkiversiota, Bloodlinesia.
Musiikkipuolen hoitaa tietääkseni ensimmäistä kertaa Castlevanioissa Michiru Yamane. Kappaleet hyödyntävät stereota, ja ainakin Mega Drivella pelattaessa musiikin laatu on kiitettävän puhdas. Äniefekteissä esiintyy kuitenkin lievää rosoisuutta. Sarjan edellisistä peleistä on kaapattu muutama klassikkokappale, jotka itse pelin aikana saattavat jäädä kokonaan huomaamatta, mutta ne ovat kuunneltavissa kokonaisuudessaan options-valikossa. Uudet kappaleet ovat ehdottomia klassikoita lukuunottamatta kolmannen kentän raitaa, joka sopii kyllä peliin tunnelmanluojana. Suosikkikappaleeni Generationissa on kaunis Sinking Old Sanctuary, jonka maine lähes tuhrittiin ”joka paikan taustamusiikkina” GBA:n Circle of the Moonissa.
Haastetta TNG:stä löytyy kolmen eri vaikeusasteen muodossa, joista kolmas aukenee vasta ensimmäisen läpipeluukerran jälkeen. Continue-mahdollisuuksia ei ole loputtomasti, mutta salasanalla voi jatkaa meneillään olevan tason alusta.
The New Generation ei ole elämää suurempi pelikokemus, eikä se liion palkitsekaan, mutta sitä on hauska pelata ja ainakin minä jaksan läpäistä sen yhä uudelleen ja uudelleen.
| Arvosana | Hyvää | Huonoa |
  |
Ääniraita, uudentyyppiset kentät, haaste kohdallaan | Lyhyys, Eric Lecarden ylivertaisuus |