Konami Computer Entertainment Koben tehtyä kaksi kehnosti menestynyttä Castlevania-peliä Nintendo 64:lle ja erinomaisen Circle of the Moonin GBA:lle, palasi Konamin Tokion osasto IGA:n (Castlevania-tuottaja Koji Igarashi) johdolla jälleen sarjan pariin, ja kansa hurrasi: Symphony of the Nightin valmistaneelta tiimiltä oli lupa odottaa vain hyvää, mutta kuinkas kävikään?

Castlevania: Harmony of Dissonancea kehiteltiin kuuleman mukaan alun perin PlayStation 2:lle, mutta ilmeisesti suuremman kohdeyleisön toivossa se kuitenkin päätettiin kääntää GBA:lle, mikä ei itse pelin kannalta ollut välttämättä järin hyvä asia. Periaatteessa Harmonyssä ei tälläisenäänkään ole musiikkia lukuunottamatta mitään jättivikoja, mutta pelisysteemi on Circle of the Moonin monipuolisen DSS:n jälkeen melko yksinkertainen ja peli on Easy-tasolla niin helppo, ettei Spell Fusion –komboista ole loppuvastusta lukuunottamatta juuri missään vaiheessa peliä erityisemmin edes hyötyä. Hard-moodikin tulee käyttöön vasta ensimmäisen läpipeluukerran jälkeen, mutta eri asia on, jaksaako Harmonya tahkota vähään aikaan uudestaan.

Pelityyliltään Harmony of Dissonance jatkaa Symphony of the Nightin ja Circle of the Moonin viitoittamalla RPG-elementein sävytetyllä tiellä. Tutkittavana on jälleen valtava linna jossa liikutaan kohtuullisen epälineaarisesti ja pelihahmo kehittyy taso kerrallaan lahtaamistaan vihollisista saaduilla kokemuspisteillä. Lisäksi tämän saa tuttuun tapaan varustettua erilaisilla haarniskoilla, kypärillä, jalkineilla ja käsineillä, jotka luonnollisesti vaikuttavat hahmon statseihin. Myös ruoskan kärkiosan saa vaihdettua, mikä yleensä tekee siitä tehokkaamman tai lisää jonkin elementin (tuli, jää, salama, tuuli…) iskuihin.

Harmony of Dissonancen tarina ei säväytä sen enempää kuin muidenkaan Castlevania-pelien, mutta on ihan toimiva tekosyy jälleen uudelle linnaseikkailulle. Peli lähtee liikkeelle kun Simon Belmontin Juste-nimisen jälkeläisen ystävä Maxim palaa kotiin oltuaan kaksi vuotta harjoitus-matkoilla. Haavoittunut ja muistinsa menettänyt Maxim ilmoittaa Justelle, että näiden molempien lapsuudenystävä Lydie on kidnapattu. Maxim johdattaa Justen mysteerisen linnan portille, johon arvelee Lydien kadonneen. Voisiko kyseessä kenties olla legendaarinen Castlevania?

cvhod_linna.jpgEnsimmäisenä pelissä pistää silmään upea graafinen toteutus; Harmony of Dissonancen animoidut taustat ovat vähintään yhtä hienoja kuin Symphony of the Nightissa, ja sinertävät ”heijastukset” jälkeensä jättävä Juste näyttää yksinkertaisesti upealta. Circle of the Moonin parin framen tönköistä juoksuanimaatioista ei siis enää ole tietoakaan ja väripaletti on huomattavasti kirkkaampi kuin CotMissa. Tämä on kuitenkin valitettavaa, sillä komea ulkonäkö on ilmeisesti vienyt veronsa niin, että se on tuntuvasti vaikuttanut pelin audio-puoleen. Pelin musiikki on valitettavasti suorastaan kamalaa; äänenlaatu on liioittelematta heikompaa kuin missään kuulemassani NES-pelissä, eikä Soshiro Hokkain uutukaiset sävellyksetkään vaikuta muutamia klassikoiksi syntyneitä loistoyksilöitä lukuunottamatta erityisen hyviltä. Varsinkin tästä syystä Harmony of Dissonance olisi ollut varmasti parempi PS2:lla, CD- tai DVD-formaatin suoman suuremman kapasiteetin vuoksi.

Pelattavuuskaan ei paljoa pelasta, sillä tässä jatketaan Symphony of the Nightin ”mene mihin haluat, tee mitä tykkäät”-linjalla, mistä muodostuukin Harmonyn suurin ongelma. Pelissä vaihdellaan jatkuvasti kahden eri linnan välillä, eikä pelaajalle kerrota juuri milloinkaan mihin olisi seuraavaksi tarkoitus mennä. Näinpä valtaosa Harmony of Dissonancen peliajasta menee epätoivoiseen harhailuun, kunnes se seuraava etenemispiste sitten vihdoin viimein löytyy. Yllättävää kyllä, siitäkin huolimatta HoDin selvittämiseen kului vähemmän aikaa kuin Circle of the Mooniin (allekirjoittaneella ainakin). Harmonyssä on tosin eräs vähintäänkin hupaisalta tuntuva minipeli: Justen tulee kerätä iso kasa huonekaluja tuoleista pöytiin ja taulujen kaltaisiin koriste-esineisiin ja sisustaa niillä yksi linnan huoneista. Kyse on tosin vain pelkästä tavaroiden keräämisestä, mistä ei lopulta edes hyödy millään tavalla.

Justen ohjaaminen kyllä sujuu vallan erinomaisesti, mitä nyt hyppiminen on asteen verran häiritsevää leijumista. Juoksunopeuskin on hieman hitaanpuoleista, joskaan se ei kätevien eteen- ja taaksepäin syöksähdyksien ansiosta häiritse erityisemmin. Pelin taika- ja taitosysteemi toimii lähes samaan tapaan kuin Circle of the Moonissa paitsi että nyt kyse on erinäisten taikakirjojen yhdistämisestä sub-weaponeihin. CotMin monipuolisuudesta ei kuitenkaan ole tietoakaan, sillä erilaisia yhdistelmiä on vain kolmisenkymmentä ja useimmat niistä vaikuttivat pelin helppouden huomioon ottaen melko turhilta.

Vaikka kaikesta ylläolevasta voisikin kai järkeillä, että Harmony of Dissonance on hirvittävän huono peli, sitä se ei kuitenkaan ole. Kyseessä on lopulta varsin viihdyttävä peli, joskin jatkuva ”backtrackays”, musiikki ja ylihelppo vaikeusaste nakertavat peli-iloa melkoisesti. Mikäli GBA:n Castlevaniat eivät ole vielä tuttuja, kannattaisi Harmony of Dissonancea melkeinpä kokeilla ensimmäisenä, koska Circle of the Moonin ja Aria of Sorrowin jälkeen siitä ei välttämättä saa enää niin paljoa irti.


×

Hae sivustolta